Kahdeksannella viikolla alkoi tuntua, että kohta palaamme takaisin kotiin, vaikka jäljellä oli vielä ”normaalin” lomamatkan eli vajaan kahden viikon ajan matkailua. Muutimme sen verran alkuperäistä suunnitelmaa, että ehdimme käydä mm. Jack Daniel’sin tehtaalla – se tietysti tarkoitti hieman tiukempia ajopäiviä Blue Ridge Parkwayn varrelle, mutta oli jälleen onnistunut valinta, koska saimme mahdutettua kahteen kuukauteen yhden mielenkiintoisen vierailukohteen lisää.
Päivä 50 / 22.10.2012 / Manchester, TN - Lynchburg, TN [Jack Daniel's Distillery] - Crossville, TN
Kahdeksannen matkaviikon aluksi olimme takaisin Tennesseen osavaltiossa. Maanantaiaamu alkoi oravakevennyksellä. Kymmenkunta oravaa leikitteli ja kisaili ympäri autoa. Välillä avasin ikkunan ottaakseni kuvia, ja pian ikkuna piti jo sulkea sen pelossa, että kohta meillä olisi orava sisällä!
Lähdimme Manchesterin KOA-leirintäalueelta kohti Lynchburgia paikallisen postin kautta. Edellisinä seitsemänä matkaviikkona takakontti oli täyttynyt, ja olimme päättäneet lähettää osan ostoksistamme postitse kotiin. Yksi ylimääräinen matkalaukku ei nimittäin olisi riittänyt, jos olisimme yrittäneet tuoda kaiken mukanamme paluulennolla. ;) Laskimme, että paketti olisi suunnilleen samaan aikaan kanssamme perillä Suomessa, ja niinhän siinä lopulta kävikin. Lähetimme lähinnä painavia ja tilaa vieviä ostoksia: kirjoja ja Monopoly-lautapelit, ja laatikon täytteenä oli vaatteita. Lähetyksen paino oli reilu 36 paunaa, eli noin kuusitoista ja puoli kiloa. Hintaa sille tuli suunnilleen saman verran kuin ylimääräisistä matkatavarakiloista olisi tullut. Postittamista varten kannattaa kirjoittaa jo etukäteen lista tavaroista, joita on lähettämässä, ja niiden arvoista. Se nopeuttaa huomattavasti asiointia postin kassalla, kun ei tarvitse alkaa siinä laskemaan. Me laitoimme postipakettiin myös kuitit mukaan siltä varalta, jos paketti olisi kiinnostanut tullia –kaikki tiedot olisivat olleet valmiita.
Saavuimme Lynchburgiin Jack Daniel’sin viskitislaamolle alkuiltapäivästä. Puiden rungot ovat mustuneet tehtaan takia, ja epäselväksi jäi, kuinka kovat ympäristövaikutukset tällä on, mutta puunrungot ja vihreät lehdet näyttivät kauniilta.
Tislaamolla on kahdenlaisia kierroksia: tehdasesittelyjä ja maistiaisia. Tehtaan esittelykierrokset ovat maksuttomia, maistiaiskierros olisi maksanut muistaakseni $10. Etenkään minua ei maistiaiskierros kiinnostanut, eikä Rikukaan halunnut sille, joten menimme tutustumaan tehtaaseen. Kierrokseen sisältyi koko valmistusprosessin esittely, käynti alkuperäisessä toimistorakennuksessa ja lähteellä, jonka tasaisesti läpi vuoden yhtä kylmänä pysyvä vesi on olennainen osa Jack-herran viskiä.
Tapasimme tislaamolla suurten järvien alueella, Michiganin osavaltiossa, asuvan miehen, jolla oli suomalaistaustaisia metsästyskavereita. Hän oli aivan innoissaan, kun selvisi, että olemme Suomesta. Olimme ottaneet mukaan muutaman salmiakkirasian, ja mies kerrassaan liikuttui, kun annoimme kaksi rasiaa hänelle, jotta hän voisi antaa ne kavereilleen! Juuri tällaiset pienet juttutuokiot painuivat hyvin mieleen matkallamme.
Jack Daniel’silla on tehty taidetta siitä, kuinka viskitynnyreistä otetaan itse tuotteen ohella jokainen dollari irti. Tehtaalta voi ostaa jopa oman tynnyrin, josta saa noin 250 pulloa viskiä ja tynnyrin päälle oman nimensä! Ihan halpaa lystiä se ei ole, koska osavaltion veroista riippuen tynnyri maksaa 8 000 - 12 000 dollaria. Viskinvalmistukseen käytettyjen tynnyreiden puolikkaita myydään oppaan kertoman mukaan myös Walmarteissa isoina kukkaruukkuina, ja Lynchburgin keskustassa näimme tynnyrinpuolikkaiden lisäksi myös muita tapoja, joilla käytettyjä tynnyreitä hyödynnettiin:
Hyvä esimerkki Amerikan ihmemaan kummallisuuksista on, että maailman kuuluisin viskitislaamo sijaitsee dry countyssä, eli alueella, jolla ei saa myydä alkoholia! Tehtaalla myydään kyllä pulloja, ja sisältö vain ”sattuu olemaan” pullossa. ;) Tislaamolla myytäviin pulloihin saa viiden dollarin lisämaksulla kaiverruksen. Mikä mainio lahja viskinystävälle, ja Riku osti myös ”virallisen road trip -pullon” itselleen muistoksi.
Ajoimme yöksi Crossvillen KOA-leirintäalueelle, joka oli sopivasti matkamme varrella Great Smoky Mountainsin kansallispuistoon. Kansallispuistoa lähempänä olevilla leirintäalueilla telttapaikat olisivat olleet parikymmentä dollaria kalliimpia.
Päivä 51 / 23.10.2012 / Crossville, TN - [Great Smoky Mountains: Cades Cove - Clingman's Dome] - Swannanoa, NC
Tiistaiaamuna lähdimme ajamaan kohti Great Smoky Mountainsin kansallispuistoa. Smokies on maksuton kansallispuisto toisin kuin aiemmat vierailemamme, ja ylipäätään ainoa isoista Yhdysvaltojen kansallispuistoista, jossa park ranger ei ole perimässä puiston portilla automaksua. Osa puistosta on Tennesseen osavaltiossa ja osa North Carolinassa, joten päivän aikana siirryimme jälleen uuteen osavaltioon.
Koska oli matkan toiseksi viimeinen tiistai, oli jo aikakin käydä syömässä Ruby Tuesday -ravintolaketjussa. Lounas siellä oli ihan ok, muttei yltänyt esimerkiksi TGI Friday’sin tasolle. Positiivista Ruby Tuesdayssa on salaattibuffet, josta saa koota haluamansa annoksen. Salaattibuffetin sai yhdistettyä valitsemaansa annokseen parilla dollarilla, tai jos sen olisi ottanut pelkästään (mikä sekin olisi riittänyt – minulta jäi puoli pääruokaa syömättä), olisi se ollut kymmenisen dollaria.
Iltapäivän aikana ei Smokiesilla ehtinyt paljoa. Nimesimme Great Smoky Mountainsin kansallispuiston mummopuistoksi, koska joka puolella oli mummoja ja vaareja taitettavien tuoliensa kanssa istuskelemassa milloin missäkin sekä ajelemassa puolet nopeusrajoituksesta pitkin kansallispuiston teitä. Tämä hidaste kannattaa ottaa huomioon suunnitellessa ajomatkojen pituuksia täällä, koska ylipäätään hitaat tiet muuttuivat vielä hitaammiksi (tuskallisen hitaiksi).
Cades Coven reittiä oli suositeltu kansallispuiston kotisivuilla, joten lähdimme ajamaan ensin sinne. Pysähdyimme lyhyesti reitin keskivaiheilla olevalle vierailukeskukselle, josta haimme jälleen leiman Rikun kansallispuistopassiin. Maisemat reitin varrella olivat kauniita, mutta suuremman vaikutuksen teki reitti, jota pitkin ajoimme sisemmälle puistoon. Valo siivilöityi kauniisti puiden latvojen läpi.
Iltapäivä meni ohitse nopeasti, joten meidän täytyi kiiruhtaa auringonlaskua varten Clingmans Domelle, joka on Tennesseen osavaltion korkein kohta (6643 jalkaa). Auringonlasku oli upea, mutta koska autoja oli kivunnut korkealle kymmenittäin, lähdimme pian auringon laskettua näkyvistä ajamaan eteenpäin, kun muut vielä jäivät ihastelemaan jäljellä ollutta hehkua. Clingmans Dome on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.
Smokiesilla olisi ollut useita muitakin mielenkiintoisia käyntikohteita, mutta halusimme päästä ajamaan pitkin Blue Ridge Parkwaytä seuraavina päivinä Interstaten sijaan, joten ajoimme illalla Ashevillen seudulle. Ajoimme ensin Ashevillen länsipuolelle KOA-leirintäalueelle (Asheville West), mutta telttapaikka oli huono, joten jatkoimme itäpuolen KOA-leirintäalueelle, jossa telttapaikka oli paljon parempi. Pystytimme teltan leirintäalueen keskellä virtaavan joen varrelle.
Päivä 52 / 24.10.2012 / Swannanoa, NC - [Blue Ridge Parkway] - [Grandfather Mountain] - Boone, NC
Aamulla joka puolella oli kauniin utuista. Asheville East KOA sijaitsikin yhdellä kauniimmista paikoista, joissa yövyimme.
Maisemat vain paranivat päivän aikana, kun lähdimme ajamaan pitkin Blue Ridge Parkwaytä. Mainitsin tämän jo Natchez Trace Parkwayn kohdalla, mutta varmuuden vuoksi sanon myös uudestaan jokaiselle road tripin suunnittelijalle: katsokaa karttakirjasta tiet, jotka on merkitty parkwayksi! Ne ovat takuulla matkanne upeimpia reittejä. Päivän ajomatkat kannattaa suunnitella niin, että ehtii pysähtelemään paljon. Satakin mailia voi olla pitkä päivämatka parkwayllä, kun Interstatella se on ajettu hetkessä.
Voisi kuvitella, että lähes 17 000 kilometrin aikana maisemiin kyllästyisi, mutta ei. Yhdysvaltojen luonto on niin monimuotoinen, että aina kun ajattelimme nähneemme ”kaiken”, mitä tien varrella olisi nähtävää, tuli uudenlainen maisema eteemme. Blue Ridge Parkwayllä saimme ihastella ruskan värejä.
Iltapäivällä ajoimme Grandfather Mountainille, jossa ehdimme käydä Mile High Swinging Bridge -sillalla ennen pimeää. Grandfather Mountainille oli erillinen pääsymaksu, eikä se siis kuulu Blue Ridge Parkwayyn, vaan sitä ylläpitää yksityinen omistaja. Grandfather Mountainin kekseliäs juttu oli opaste-cd, jonka sai pääsymaksun yhteydessä.
Parkwayn varrella ei ole kahviloita tai ravintoloita, joten pienestä autoeväsretkestä huolimatta meillä oli kiljuva nälkä suunnistaessamme kohti leirintäaluetta. Navigaattori kertoi Subwayn sijaitsevan sopivasti reitin varrella. Yhdysvalloissa on jännästi Subway-tiskejä huoltamoiden yhteydessä. Hassua tässä mielestäni on, että Subwayn patongit ovat kuitenkin paljon terveellisempää roskaruokaa kuin hampurilaisateriat, ja huoltoasemien yhteydessä näimme usein juuri Subwayn, emme esim. jotain hampurilaisketjua, kuten Suomessa. Tosin hampurilaispaikkoja on teiden varrella – Interstateilla ja pienemmilläkin valtateillä – sen verran usein omina rakennuksinaan, että ehkäpä ne eivät tarvitse huoltoasemaa toimintansa tueksi?
Ajoimme illaksi Boonen KOA-leirintäalueelle, jossa oli hyvä telttapaikka. Henkilökunta oli ystävällistä ja kylpyhuoneet olivat siistit. Leirintäalueella oli myös hyvä pyykkitupa, jossa pesimme viimeiset pyykit reissun päällä.
Päivä 53 / 25.10.2012 / Boone, NC - [Blue Ridge Parkway] - Natural Bridge, VA
Torstaina ajoimme Blue Ridge Parkwaytä eteenpäin ja jälleen pysähdyimme tien varrella olevilla näköalapaikoilla. Tämäkin on yksi parkwayn ehdoton plussa ”tavalliseen” tiehen verrattuna: levikkeitä on tarkoituksella rakennettu tien varrelle, kun taas maantiellä on todella hankala pysähtyä minnekään, ellei halua ajaa jonkin talon pihaan tms.
Saimme ravintolaketjubongailuun jälleen yhden lisää, kun pysähdyimme syömään patongit Jimmy John’siin. Jimmy John’sin patonkien lähin kilpailija lienee Subway. Jimmy John’sista on saatavilla myös voileipä-tyyppisiä leipiä, ja erona Subwayyn verrattuna JJ:ssä kokonaisuudet ovat ennalta määriteltyjä, kun taas Subwayssä esim. kasvikset valitaan itse. Jos olet lähdössä road tripille, nähdessäsi Jimmy John’sin kyltin kannattaa ehdottomasti pysähtyä! Sen sijaan Blue Ridge Parkwayn vinkkilistassa kehuttu Mast General Store ei ollut mitenkään erikoinen kauppa.
Siirryimme Blue Ridge Parkwayltä isommille teille pimeän tultua ja ajoimme yöksi KOA Natural Bridgesiin Virginian osavaltion puolelle. Meillä oli ollut tarkoitus käydä kävelyllä lähistöllä olevalla luonnonsillalla ja mahdollisesti käydä katsomassa myös samassa paikassa olevaa luolastoa, mutta aika ei vain riittänyt tällä kerralla kaikkeen.
Päivä 54 / 26.10.2012 / Natural Bridge, VA - Lexington, VA [Virginia Military Institute & Museum of Military Memorabilia] - Fredericksburg, VA
Perjantaiaamuna hiusten kuivaus jäi kesken, kun päätä käännellessäni huomasin leirintäalueen kylpyhuonetilojen katossa olevan ötökkäarmeijan. Ötökät eivät olleet torakoita, mutta jotain muita ilkeännäköisiä pari-kolmesenttisiä otuksia. Yöh. Kun menin valittamaan asiasta toimistoon, henkilökuntaan kuulunut mies vain naureskeli minulle ja sanoi, että ihmisten mukanahan nuokin ovat levinneet ympäri maan, ja osoitti samalla seinää pitkin matkannutta samanlaista ötökkää. Jännä juttu, että jos ovat levinneet ympäri maan, miksen ollut nähnyt niitä missään aiemmista yli kahdestakymmenestä leirintäalueesta…
Olimme nähneet jo ainakin viimeisen viikon ajan halloween-teemaan koristeltuja leirintäalueita, kuten tämänkertainenkin:
Ajoimme Lexingtonin kaupunkiin, jossa on Virginia Military Institute. Olimme suunnitelleet käyvämme opastetulla kierroksella instituutissa, mutta olikin paraatipäivä, joten kaikki kadetit olivat paraatissa. Oli turha mennä kysymään, olisiko tuona päivänä järjestetty opastettuja kierroksia. Muina päivinä juuri kadetit pitävät kierroksia instituutin alueella. Näimme kuitenkin pätkän paraatia, ja komealtahan se näytti.
Päätimme käväistä Lexingtonin keskustassa lounaalla ja katsomassa, jos kohdalle osuisi jotain mielenkiintoista. Bongasimme sushiravintolan, jossa sushi ei ollut kovin kummoista, mutta täytti kuitenkin lounasnälän.
Kävelimme pari korttelia kohti keskustaa, ja huomasimme pienen museon kyltit. Mietimme hetken, olisiko paikka käymisen arvoinen. Kesken pohdintamme vanhempi rouva katsoi meitä kiinnostuneen näköisenä. Selvisi, että hän oli museon omistaja ja opas, ja oli ollut lähdössä tauolle, mutta meidän sattuessa paikalle halusikin pitää taukonsa myöhemmin. Siinä ei sitten enää voinut perääntyä, ja onneksi ei! Museum of Military Memorabilia oli ihan mahtava paikka. Vaikka olimme suunnitelleet lyhyttä käyntiä, ei meitä haitannut yhtään, että museolla meni pari tuntia. Museon omistaja ihastui meihin heti ensisilmäykseltä, eikä halunnut ottaa meiltä edes pääsymaksua.
Rouva kertoi, että museo on hänen 16 vuotta sitten edesmenneen miehensä yksityiskokoelma armeija-arvomerkkejä, -esineistöä ja -vaatetusta etenkin Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista, mutta kokoelma sisälsi univormuja, arvomerkkejä, päähineitä ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia ympäri maailman.
Omistaja mainitsi työskentelevänsä armeijainstituutin toimistossa aamupäivisin ja pitävänsä museota avoinna iltapäivisin. Vierailumme päättyessä selvisi, että hän oli täyttänyt kesällä 80 vuotta! Siinä oli todellinen teräsrouva, jolle toivomme pitkää ikää ja hyvää terveyttä tulevaisuudessakin. Vierailu Museum of Military Memorabilialla oli ennalta odottamaton kahdeksannen matkaviikkomme kohokohta.
Meidän oli jatkettava matkaa, jotta ehdimme ajaa illaksi Marylandin osavaltioon Fredericksburgin leirintäalueelle. Saavuimme sinne juuri ennen kahdeksaa, jolloin toimisto oli menossa kiinni, ja ehdimme jutella toimistoväen kanssa hetken tulevasta myrskystä. Ainakin seuraavana yönä myrsky olisi vielä kaukana, ja niinpä pystytimme teltan puista irronneiden lehtien täyttämälle ruohokentälle. Tämä oli reissun viimeinen yö teltassa, joka tuntui haikealta. Uskomatonta, että minäkin löysin itsestäni telttailijan kuluneiden kahden kuukauden aikana! Koska taivas oli pilvien peitossa, ei lämpötilakaan laskenut reissun viileimpiin lukemiin.
-Liisa
- Posted using BlogPress from my iPad
