Hiljaiset sillat

Päivä 12 / 14.9.2012 / Winterset & Madison County, IA

Olen odottanut päivää Madison Countyn katetuilla puusilloilla kauan. Jo vuosia sitten päätin, että vielä joskus näen omin silmin Rosemanin sillan hieman haalistuneen maalipinnan vasten Iowan maalaismaiseman keltavihreitä sävyjä, Francescan talon kuistin, talon pihassa olevan korkean tuuliviirin, ympärillä olevat maissipellot ja kumpuilevat hiekkatiet. Päivä Wintersetissä ja ylipäätään Madison Countyssa: vierailu kaikilla kuudella jäljellä olevalla katetulla puusillalla - Roseman, Cutler-Donahoe, Holliwell, Imes, Cedar ja Hogback; lounas Northside Cafessa ja kävely Wintersetin keskustassa sekä päivän päätteeksi ajelu Francescan talon kautta täytti kaikki odotukset ja oli vielä jotakin enemmän. Osaisinpa kertoa edes palan siitä, mitä saimme nähdä ja kokea.

Heräsimme Wintersetissä aurinkoiseen ja lämpimään perjantaipäivään. Heinäsirkat tervehtivät meitä konsertillaan jo aamusta. Hoputin Rikua nousemaan ylös, koska odotin lähtöä silloille niin malttamattomana. Aamiaisen jälkeen olimme valmiit lähtöön, ja motellin omistaja Bill neuvoi reitin Rosemanin sillalle. Hän mainitsi ensin Cedarin sillan olevan aivan lähellä, minkä toki tiesimmekin, mutta sanoin meidän menevän ensin Rosemanin sillalle - ehkä hieman liian napakasti, koska hän sanoi siihen pitävänsä asenteestani :) Rosemanin sillalta koko tarina kuitenkin alkoi Robert James Wallerin kirjassa ja Clint Eastwoodin ohjaamassa elokuvassa Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, joten mistäpä muualta olisimme päivämme aloittaneet.

Autossa soi elokuvan tunnusmusiikki Doe Eyes, ja kääntyessämme valtatieltä 92 pienille hiekkateille hymy kasvoillani ja jännitys sisimmässäni kasvoivat hetki hetkeltä. Vaikkei meillä ollutkaan vanhaa vihreää pick-upia, jo pelkkä mäkisiä, pöllyäviä hiekkateitä pitkin ajaminen korkeiden, kellertävien maissipeltojen vierellä oli elämys. Eastwood onnistui vangitsemaan elokuvaan juuri sen tunnelman, värit - kaiken, millaista Madison Countyssa on.

Ajoimme hiekkateitä hetken, tarkoituksella toiseen suuntaan Francesca Avenueta pitkin, ennen kuin menimme Rosemanin sillalle - näin saatoimme kuvitella sen noin kahden mailin matkan, jonka elokuvassa ja kirjassa Francesca ja Robert ajoivat Rosemanin sillalle tavattuaan Francescan kotipihassa. Todellisuudessa Francescan kotitalona elokuvassa ollut talo on 28 mailin päässä Rosemanin sillalta, kertoi Rosemanin sillan lahjapuodin pitäjä. Kirjan ja elokuvan vaikutus alueella näkyy tosiaan teiden nimissäkin - tuskinpa Francesca Avenue on tunnettu tuolla nimellä ennen 90-lukua.







Kyltit opastivat meidät Rosemanin sillalle, joka näytti upelta auringonpaisteessa. Tutkimme siltaa molemmista päistä, sisältä ja ulkoa sivuilta. Tälle sillalle ei saa ajaa, eikä aivan sen lähellekään. Samoin muillakin silloilla, Cedar on ainoa poikkeus. Rosemanin silta taitaa olla se vierailluin ja kuuluisin, koska sen luokse oli perustettu lahjapuotikin - en tosin tiedä milloin, koska mm. katettujen siltojen festivaali on ollut Madison Countyssa joka vuosi lokakuun toisena viikonloppuna jo kauan ennen kirjaa ja elokuvaa.






Otettuamme tarpeeksi kuvia ja yritettyäni tallentaa mieleeni tunnelman, tuoksun ja korviahuumaavan heinäsirkkojen musisoinnin ympärillämme menimme vielä käymään lahjapuodissa. Ei tarvita kovin monta arvausta sen selvittämiseksi, mikä elokuva oli meneillään pienellä ruudulla. Tarjolla olisi ollut paikallisten viinitilojen tuotteita ja tietenkin monenlaisia muistoja sillasta. Valitsin Clint Eastwoodin ja Meryl Streepin mustavalkokuvan, joka taitaa mennä vielä kehyksiin kotiin palattuamme, ja pehmeäkantisen Bridges of Madison County -kirjan. Se oli tosin niin hieno, etten hennonut lukea sitä kunnolla, vaan vain sivuja hieman raottaen, joten kävin ostamassa kovakantisen version seuraavana päivänä Wintersetin turistineuvonnasta - lukemista varten. Se tulikin luettua seuraavien päivien aikana, enkä itse asiassa ymmärrä, miksen koskaan aiemmin ole kirjaa lukenut. Oli hienoa huomata, kuinka tarkasti tietyt kohtaukset olikaan tehty kirjan mukaan ja miten nerokkaasti tarinaan oli toisaalta haettu vielä lisää draamaa filmatisoinnin yhteydessä.

Ajomme Rosemanin sillalta Wintersetin keskustaan. Rikulla oli kestämistä koko päivän kestäneessä yli-innostuneisuudessani, joka taisi olla huipussaan Northside Cafessa. (Rasittavaa muuten, ettei iPadissa ole oikeanlaista e-kirjainta.) Pysäköimme vinoparkkiin aivan Northside Cafen tuntumaan. Kahvilassa, kuten kaikissa muissakin Wintersetin keskustan liikkeissä, oli samanlainen kevyt ovi kuin elokuvassa Francescan talon kuistilla. Kahvila ei tietenkään näyttänyt enää siltä kuin elokuvassa, mutta kahvilan pitkänomainen muoto ja pitkä tiski jakkaroineen olivat ennallaan. Seuraavana päivänä kuulimme, että aiemman omistajan aikaan kahvilan seinällä oli ollut kuvia siitä, miten elokuvanteon aikaan kahvila oli palautettu takaisin 60-luvulle.




Kahvilan omistaja otti meidät iloisesti vastaan ja ohjasi meidät vapaille paikoille. Clintin jakkara, neljäs ovelta laskettuna, oli saapuessamme varattu, mutta vapautui vähän ajan päästä, ja pääsimme ottamaan kuvia. Omistaja tuli vielä kysymään, mistä olemme kotoisin. Hän kertoi samalla, että Robert Waller oli kirjoittanut suuren osan kirjasta Northside Cafen pöydässä ja oli maininnut silloiselle kahvilan omistajallekin, että aikoo sisällyttää kahvilan kirjaansa. Silloista omistajaa ei - ainakaan tuolloin - ollut asia paljoa kiinnostanut. Ei varmaankaan kirjailija itsekään osannut unelmoidakaan tällaista jättimenestystä kirjastaan.




Riku söi gumboa ja minä valitsin pienen Caesar-salaatin. Laskunmaksun jälkeen otimme vielä pari kuvaa, kiitimme omistajaa ja lähdimme kohti turistineuvontaa. Siellä meitä opastanut mies oli asunut kaupungissa kuvausten aikaan ja neuvoi kuvauspaikkoja. Hän kertoi myös, että hän oli nähnyt Clint Eastwoodin aika ajoin kaupungin kaduilla juttelemassa ihmisten kanssa, Meryl Street oli puolestaan vain tehnyt työnsä ja muutoin pysytellyt poissa näkyvistä.

Ostettuani pinon siltapostikortteja ja postikortteja Francescan talosta, ja katsottuamme elokuvasta sen osan, jossa Robert on kahvilassa ja Francesca ja Robert tapaavat Holliwellin sillalla (yllättäen myös turistineuvonnassa näytettiin tätä elokuvaa;), kävimme katsomassa korttelin päässä aluetta, jolla mm. elokuvan lopun sadekohtaus oli kuvattu. Turistineuvonnassa oli kokoelma valokuvia elokuvasta, mutta valitettavasti niistä ei ollut kopioita, joita olisi voinut ostaa. Anteeksi kaikista copyright-loukkauksista, mutta tässä ne ovat:







Kävelimme sitten vielä Northside Cafen edustalle ottamaan ulkokuvan, kun viereisen liikkeen parturi tuli kadulle ja sanoi voivansa ottaa meistä kuvan - kuinka ystävällistä! Kyseinen kuva on Rikun blogitekstissä. Aloin tietysti kysellä mieheltä, oliko hän ollut Wintersetissä kuvausten aikaan, ja hän sanoikin tehneensä kuvausryhmälle 65 (tai 67) hiustenleikkuuta! Kaikille muille miehille, paitsi Eastwoodille, jolla oli oma parturi. Mukava mies, ja kertonee tosiaan jotakin tämän kaupungin hengestä, että vanhempi herrasmies tuli asioikseen ottamaan meistä kuvan.

Kävimme vielä kangaskaupassa ennen lähtöämme keskustasta ja ajoimme Holliwellin sillalle Wintersetin puistossa olevan Cutler-Donahoen sillan kautta. Olin ilmeisesti liian innoissani Holliwellin sillalle menosta, koska en muistanutkaan käydä kivisen sillan luona - paikassa, jossa oli kuvattu kohtaus, jossa Francesca ja Robert olivat viettämässä päivää poissa Wintersetistä (vaikka paikka oikeasti olikin Wintersetissä).




Doe Eyes soi jälleen, ja ajoimme Holliwellin sillalle. Yllätyksekseni sillan päädyt olivatkin punaiset eivätkä valkoiset, kuten elokuvassa. Mietinkin, kuvattiinko kohtaus todella Holliwellin sillalla kuten elokuvassa puhuttiin, vai esim. Cedarin sillalla, kuten kirjassa oli. Kuvien ottamista häiritsivät suurikokoiset pistiäiset ja syöksähtelevät heinäsirkat. Saimme viettää sillalla muutaman tovin kahdestaan (hyönteisiä lukuun ottamatta), kun maltoimme odottaa hetken - emme suinkaan olleet ainoat siltakierroksella olijat.




Holliwellin sillalta jatkoimme Imesin sillalle:




Olin ajatellut, ettei meidän välttämättä tarvitsisi käydä kaikilla silloilla, mutta käytyämme neljällä sillalla teki mieli käydä vielä viimeisellä kahdellakin. Ajoimme siis ensin Cedarin sillalle ja viimeiseksi Hogbackin sillalle. Hogbackin sillalla oli vieraskirjakin.













Seuraavaksi ajoimme Francescan talolle. Taloa ympäröivä pihapiiri oli aidattu, joten jouduimme ihastelemaan taloa melko kaukaa. Julkisivu oli kohtalaisessa kunnossa (palovauriot toki nähtävissä) ja tuuliviirikin oli paikallaan pihapiirissä, mutta minun ja monen muun romantiikannälkäisen harmiksi Francescan talo kärsi sisältä ja ilmeisesti rakenteista mittavat vahingot tuhopoltossa muutamia vuosia sitten, eikä taloa ole sen jälkeen kunnostettu.







Seuraavana päivänä Wintersetin keskustan katumyyjäisissä saimme kuulla tarinan siitä, kuinka talo oli löytynyt: kuvausryhmä oli jo luopunut toivosta löytääkseen kuvauspaikan ja oli matkalla Des Moinesiin helikopterilla - lavasteet oli tarkoitus rakentaa Kaliforniaan - kun he näkivät talon, josta tuli Francescan talo. Kyseinen talo oli tuolloin asumaton, haisunäätien ja opossumien valtaama, ja kuvausryhmä soitti kuulemma kovalla rockia saadakseen eläimet häädettyä. Talo kunnostettiin 60-luvun asuun. Keittiö- ja kylpyhuonekohtausten kuvaamisessa oli oma vaivansa, koska taloon ei ollut vesijohtoja. Kuvausten päätyttyä kaikki elokuvalavasteet jätettiin paikalleen, ja talo toimi suosittuna turistikohteena tuhopolttoon asti. Talo on edelleen yksityisomistuksessa ja oli ilmeisesti myös kuvausten ajan, eli kuvausryhmä vain vuokrasi sen käyttöönsä.

Lähdimme ajamaan Francescan talolta vasemmalle, kumpuilevaa hiekkatietä pitkin, ja niin päivä Madison Countyn hiljaisilla silloilla oli päätöksessään. Ajoimme Des Moinesiin illalliselle ja vietimme loppuillan motellilla. Winterset jäi taakse seuraavana päivänä haikeissa tunnelmissa: en olisi millään malttanut lähteä, mutta toisaalta ei Robert Kincaidkaan olisi halunnut lähteä Francesca Johnsonin luota, ja silti hänen piti.




Monta iloista ja mieliinpainuvaa päivää on vielä edessä, mutten edes odota, että mikään tällä matkalla tai välttämättä vuosiin tämän matkan jälkeenkään toisi minulle niitä onnellisuuden, ilon ja haikeuden tuntemuksia, joita tämä päivä toi. Kyse ei ole vain elokuvasta, eikä koskettavasta rakkaustarinasta, vaan siitä, mistä elämässä on kyse. Olla onnellinen, tuoda onnellisuutta läheisilleen ja silti elää niissä realiteeteissa, mitkä osin itse ja osin ympäristö on rakentanut ja muokannut. Ja ehkä aika ajoin tarkastella uudelleen, voiko realiteeteille tehdä jotain, jotta voisi olla vielä onnellisempi ja tehdä muut vielä onnellisemmiksi.
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad