Kotiinpaluusta on jo melkein kolme kuukautta, ja aika on alkanut kullata muistoja. Road tripillä eteen tulleita pieniä vastoinkäymisiäkin (suuria ei missään vaiheessa tullutkaan) muistelee hymyillen – siis autossa vietettyjä öitä, Yellowstonen yöpakkasia, jossain päin Arizonaa tai New Mexicoa huoltoasemalla huumeita kaupustelemaan tullutta miestä... Onneksi Rikun jalka siirtyi kaasupolkimelle nopeasti, koska seuraavaksi paikalle kaarsi poliisiauto! Kun reissun suurin menetys oli Liisan vahingossa deletoimat toisen matkapäivän kuvat, jotka Riku muuten sai onnellisesti palautettua netistä ladatulla ohjelmalla (tyhjäkään muistikortti ei ole tyhjä!), voi sanoa, että hyvin meni. Ja sitten reissuumme sisältyi tällaisia kohokohtia kuin tämänkertainen blogiaiheeni, kyläily Elviksen kodissa – tämä todellakin painii eri kategoriassa kuin pari kylmänkalseaa telttayötä, mutta koko road trip oli ihana elämys juuri sellaisenaan.
Ylipäätään matkasta on vieläkin ihan mieletön fiilis, ja kuvakirjan tekeminen on haastavaa: jokaisen viikon muistojen sullominen muutamaan sivuun ja kuvien karsiminen kaikista ottamistamme reilusta 6000 kuvasta. Blogin päivittäminen on siinä mielessä paljon helpompaa, ettei tarvitse miettiä, monelleko kuvalle ja tarinalle on tilaa. Olemme muuten alkaneet täydentää myös blogin muita alasivuja. Etenkin jos suunnittelet samanlaista matkaa, kannattaa käydä vilkaisemassa esimerkiksi Majoitus-alasivua, jossa jaamme yleisiä vinkkejä ja kerromme arvioita niistä majoituksista, joissa itse yövyimme. Reissullamme huomasimme, että hyvien suunnitelmien kanssa road tripin tekeminen on paljon rennompaa ja paikan päällä voi keskittyä lomailuun eikä sen pähkäilyyn, mistä seuraava yöpaikka löytyisi tai miten jonnekin pääsee, ja silti improvisaatiolle jää tilaa. Te jotka suunnittelette road tripiä esim. tälle vuodelle, jaksamista tietojen keräämiseen – se palkitsee ollessanne tien päällä!
Päivä 47 / 19.10.2012 / Marion, AR - Memphis, TN [National Civil Rights Museum at Lorraine Motel & Peabody]
Heräsimme Memphis- ja Elvis-viikonloppuun Arkansasin osavaltion puolella aivan Arkansasin ja Tennesseen osavaltioiden rajalla, Memphis KOA -nimeä käyttävällä leirintäalueella Marionissa. Leirintäalueen kylpyhuoneet olivat hyvää tasoa, ja lisämaksusta leirintäalueella oli tarjolla aamupalaa, mutta amerikkalaisiin aamiaisiin kosketusta jo tarpeeksi saaneina jätimme jälkimmäisen väliin.
Päivän pisin ajomatkamme oli vain tuo lyhyt matka Memphisiin. Perjantain ensimmäinen vierailukohde oli entisessä Lorraine-motellissa sijaitseva National Civil Rights Museum, eli kansalaisoikeuksien museo. Motelli muutettiin museoksi vuonna 1991. Ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King Jr. murhattiin hänen ollessaan motelli Lorrainen huoneen 306 parvekkeella 4. huhtikuuta 1968, ja huone 306 sekä sen viereinen huone 307 pidettiin tyhjinä sen jälkeen.
Saapuessamme museolle huomasimme, että alue oli yksi huonoimmista, jonne pysäköimme automme koko matkan aikana. Valitsimme parkkipaikan keskeltä pysäköintialuetta, mahdollisimman näkyvältä paikalta ja kohdasta, jossa oli muitakin uusia autoja. Pidimme erityisen hyvän huolen siitä, ettei autoon jäänyt näkyville mitään, mikä olisi houkutellut rikkomaan ikkunan tai kielinyt siitä, että autolla matkataan koko maan halki. Takakontissa kun olivat sekä matkatavaramme että viimeisten kuuden viikon aikana ostetut tuliaiset ja omat ostokset. Kannoin iPadin mukanani paikkaan kuin paikkaan, koska se sisälsi sekä kuvamuistomme että matkasuunnitelmamme. Tyypilliseksi rituaaliksi määränpäähämme saavuttaessa oli muodostunut, että laitoimme esimerkiksi navigaattorin pois näkyvistä jo ennen pysäköintialuetta. Pidimme myös huolta, ettemme avanneet auton takakonttia silloin, kun pysäköimme auton. Tarvittaessa avasimme takakontin vasta, kun olimme lähdössä liikkeelle. Tällä vältimme uteliaiden silmäparien havainnot takakontin sisällöstä. Takapenkin jalkatilassa ja takapenkillä olleet ruokakassit ja vesipullopakkaukset pyrimme pitämään sen näköisinä, kuin olisimme juuri tulossa ostoksilta.
Kansalaisoikeuksien museo oli vaikuttava. Siellä esiteltiin erityisesti Martin Luther King Jr.:n, mutta myös muiden ihmisoikeusaktivistien tekemää työtä. Oli häkellyttävää nähdä aitoja kylttejä, joilla värilliset ja valkoiset oli ohjattu erilleen, samoin bussi, jonka etuosa oli valkoisille ja takaosa värillisille. Ja tästä kaikesta on vain muutama vuosikymmen! Lähes pari vuosisataa aiemmin kirjoitettu itsenäisyysjulistus koski liian pitkään vain valkoista kansanosaa.
Kierroksen kohokohtana oli tietenkin saapuminen motelli Lorrainen huoneiden 306 ja 307 luo. Huoneen 306 parvekkeen edessä on seppele Kingin muistolle, ja parvekkeen alle on pysäköity pari amerikanrautaa, joilla ei ole historiallista merkitystä tai sidettä Martin Luther King Junioriin, mutta jotka johdattavat museokävijän hyvin 60-luvun tunnelmaan.
Pidimme vierailun melko lyhyenä siksikin, että alue vaikutti turvattomalta, ja jatkoimme Memphisin keskustaan. Olimme saaneet Pittsburgissa Steveltä vinkin, että hotelli Peabodyn ankat ovat näkemisen arvoisia. Halusimme lisäksi kävellä Memphisin keskustassa ja meillä oli jo nälkäkin, joten lähdimme ajamaan Memphisin keskustaan Peabodyn lähettyville.
Löysimme parkkipaikan Peabodyn vierestä ja menimme syömään TGI Friday’s -ravintolaan – olihan perjantai. Emme olleet käyneet vielä kertaakaan TGI Friday’ssä road tripin aikana, joten se tuntui hyvältä valinnalta. Ja sitä se olikin! Olisiko TGI Friday’sin lähin Suomen vastine ehkäpä Helsingistä Ateneuminkujalta löytyvä Morrison’s tai S-ryhmän Memphis-ravintolat? Reilun kokoisia annoksia ja hyviä makuja alkuruoaksi ottamistani mozzarellatikuista aina jälkiruokaan, suklaakakkuun asti – sen jo jaoimme Rikun kanssa, ei näihin amerikkalaismittaisiin annoskokoihin pysty yksin kolmen ruokalajin verran :D Erona Morrison’siin, enemmän Kampin Grill Itin tyylisesti, TGI Friday’sissa saa koota itse annoksensa – päättää siis laajasta valikoimasta lihan ja lisukkeet, kuten perunat tai kasvikset. Tomaatti-mozzarellasalaatti oli sopivan raikas kumppani pääruoalleni. Kaiken kaikkiaan TGI Friday’s on oikein mukava ja rento ruokaravintola, ja konsepti on saatavilla kymmenistä amerikkalaisista kaupungeista. Suosittelemme!
Seuraavaksi kävimme katsomassa, miltä Peabodyn sisällä näyttää, ja tietenkin tervehtimässä ankkoja, jotka polskivat alakerran suihkulähteellä. Vitriinien bling-bling oli jo sokaissut meidät matkalla ankoille, joten lähdimme hetkeksi kävelylle hotellin lähistölle. Olimme tietääksemme downtownissa, joten olimme aika ihmeissämme, missä kaikki ihmiset olivat keskustasta perjantai-iltapäivänä. Sittemmin kuulimme, että downtownin elämä on nykyään lähinnä Beale Streetillä ja Peabodyn yhteydessä olevassa Peabody Placessa. Näillä kulmilla Memphisiä näytti todella oudon hiljaiselta. Olimme ajatelleet, että katsauksen Memphisiin olisi voinut ottaa näiden kahden Memphis-ikonin tuntumassa, mutta kun eräs kadunmies kiinnostui kamerastani vähän turhan paljon jo parin korttelin päässä, jäi kierros lyhyeksi ja palasimme takaisin Peabodyn siipien suojiin tämän jättikokoisen lipun kautta:
Peabodyn ankoista on tehty melkoinen show. Ankat marssivat suihkulähteelle päivittäin kello 11 ja ankkamarssi suihkulähteeltä hisseille on kello 17. Ankoille levitetään punainen matto ja hotellilla on töissä punaiseen univormuun sonnustautunut Duck Master, ankkamestari. Syntymäpäivälahjanaan eräs mies sai osallistua tähän juhlavaan ankkamarssiin kunnianarvoisena ankkamestarina. Myös useat julkisuudenhenkilöt ovat olleet avustamassa ankkamestaria kahdeksan vuosikymmenen aikana, joina ankkamarssi on ollut Peabodyn vetonaulana. Itse ohjelmanumero oli ohi nopeasti, mutta keräsi satoja katsojia. Lapsille oli varattu istumapaikat lattialta punaisen maton molemmin puolin.
Lähdimme ajamaan kohti aivan Gracelandin vieressä olevaa leirintäaluetta. Kartano on toisella puolen katua kuin leirintäalue, hotelli, lipunmyynti, myymälät, ravintolat, Elviksen lentokoneet ja autonäyttely. Yöpyminen leirintäalueen ja myymälöiden välissä olevassa Heartbreak Hotellissa olisi kiinnostanut kovasti, mutta TripAdvisorin käyttäjien arviot olivat niin vaihtelevia ja leirintäalue vaikutti hyvältä, joten tyydyimme leirintäaluemajoitukseen.
Olimme ainoat telttailijat, mutta nurmikenttä, johon saimme telttamme levittää seuraaviksi kahdeksi yöksi, oli reissun parhaimpia. Tämä oli matkan ainoa telttamajoitus niin, että olimme samassa paikassa kaksi yötä peräkkäin. Jätimme teltan päivän ajaksi paikoilleen, mutta makuupussit ja muut tavaramme otimme teltasta autoon talteen. Alueen portilla oli ympärivuorokautinen vartiointi ja alueella myös kiersi vartija – ja hyvä niin, tämä olikin ainoa leirintäalue, jossa tuntui ihan tarpeelliselta, että alueella oli vartiointi. Elviksen koti kun sattuu sijaitsemaan suht levottomilla kulmilla. Leirintäalueen kylpyhuoneet olivat yhtä hyvätasoiset kuin KOA-leirintäalueillakin, ja muutenkin viihtyvyyteen oli selvästi panostettu: Elviksen musiikki kuului kaiuttimista pienellä ulko-oleskelualueella, nurmikentät ja ajoväylät olivat hyvin hoidetut, ja ajoväylät oli nimetty Elviksen tuotannon mukaan.
Halusimme vielä illaksi drive-in -elokuvaan. Tarkoituksenamme oli ollut käydä road tripillämme elokuvateattereissakin, mutta uutiset jopa elokuvateatterin penkkien kautta leviävistä luteista ällöttivät sen verran, että halusimme pysytellä turvallisessa Toyota Camryssamme. Drive-in oli Memphisin toisella laidalla. Keskustasta Gracelandin kulmille ajaessamme olimme huomanneet, kuinka pahasti vastaantulevien kaistat olivat ruuhkautuneet onnettomuuden vuoksi, joten etsimme ensin navigaattorista vaihtoehtoisia reittejä. Navigaattori kuitenkin väitti, että aiemmin ajamaamme reittiä pääsisi sujuvasti, joten lähdimme kokeilemaan, ja tie olikin saatu avattua liikenteelle nopeasti. Ruuhka oli aiemmin muodostunut siitäkin huolimatta, että yhteen suuntaan kaistoja oli ainakin neljä.
Drive-in -elokuvat näyttivät olevan perjantai-iltana ihan suosittua koko perheen huvia Memphisissä. Paikan nimi oli Malco Summer Drive-In, ja se sijaitsi osoitteessa 5310 Summer Avenue. Screenejä oli neljä, ja sisäänpääsy kustansi $7/hlö. Paikassa kävi muistaakseni vain käteinen. Kahviosta olisi voinut ostaa popcornia ja muita leffaeväitä, wc-tilat olivat aika heikossa kunnossa. (Naispuolisille road tripin suunnittelijoille totean, että kannattaa jo ennen reissua opetella, miten wc-istuimella istutaan istumatta. Osoittautuu tarpeelliseksi taidoksi halki Amerikan maan.)
Samaan rahaan sai katsoa kaksi peräkkäistä elokuvaa. Toisten screenien katsomoalueille pääsy oli estetty ajoväylillä olevin ”hampain”, mutta itselle mieluisamman toisen elokuvan malttoi katsoa kauempaakin. Äänet sai kuuluviin autoradion kautta, ja näin amerikkalainen drive-in -elokuvaelämys tuli koetuksi jo toista kertaa ja tällä kerralla tuplana.
Päivä 48 / 20.10.2012 / Memphis, TN [Graceland, Sun Studio & Beale Street]
Lauantaiaamuna heräsin innostuneena, olihan edessä omista matkan kohokohdistani toiseksi suurin. Hymy pysyikin korvasta korvaan koko päivän ajan. Graceland oli mahtava kokemus ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Luulimme, että lähtiessämme leirintäalueelta kävellen kohti Elvis-elämyksen lipunmyyntitiskejä aamulla puoli kymmenen tuntumassa olisimme ajoissa, mutta toisin kävi: Gracelandissa oli jo pitkät jonot. Siispä päätimme hankkia pientä luksusta elämäämme ja ostimme VIP-liput. Gracelandiin kannattaa mennä heti aamusta, ja silloinkin saa odotella, mutta välttää sentään osan ruuhkasta!
VIP-lipuilla pääsimme vierailemaan Elviksen kodissa jonon ohi ja VIP-lippuun sisältyi myös pääsy erillisnäyttelyyn, jossa oli esillä Elviksen ja Lisa Marien henkilökohtaisia tavaroita. Videolla pyöri Lisa Marien haastattelu. Itselleni tästä erityishuoneesta jäivät parhaiten mieleen Elviksen upea pieni matka-arkku ja erään iäkkäämmän Graceland-vierailijan hymy hänen huomatessaan, että Elvis kiinnostaa nuorempaakin sukupolvea.
Erityisnäyttely oli kuitenkin vuorossa vasta kartanokierroksen jälkeen. Lipunmyynti ja kaupat sijaitsevat toisella puolella katua, ja varsinainen Elviksen koti on kadun toisella puolella. Sinne mennään pienoisbusseilla, ja ennen bussiin astumista jokainen saa korvilleen audio-oppaan. Elviksen kotiin siis ei kävellä sisään ”tuosta vain”, vaan alueelle mennään ja sieltä lähdetään pois pienoisbussin kyydillä.
Eipä aikaakaan, kun astuimme sisään Elviksen kotiin, jossa sisäänkäynnistä oikealla oli olohuone ja sen takana vielä toinen huone, jonka keskipisteenä oli flyygeli. Vasemmalla oli ruokailutila ja edestä nousi portaat yläkertaan, jonne kierroksella ei päässyt. Audio-oppaassa kerrottiin, että Elviksen eläessä vieraat eivät tulleet yläkertaan, joten Elviksen yksityisyyttä kuulemma kunnioitetaan tällä tavalla hänen kuolemansa jälkeenkin.
Edempänä pääkerroksessa oli 60-70-luvuille tyypillinen keittiö. Täältä kierros jatkui alakertaan, jossa oli toinen oleskelutila televisioineen, baaritiski ja tietenkin biljardihuone. Toisia portaita pääsi takaisin pääkerrokseen, jossa oli The Jungle Room – viidakkohuoneena tunnetuksi tullut huone kaikkine eläinveistoksineen, taljoineen, marmoripöytineen ja muine yksityiskohtineen. Elvis selvästi piti apinoista, koska apinaveistoksia oli sekä pääkerroksessa että alakerran oleskelutilassa.
Elviksen kartanon takana oli erillinen rakennus, jossa oli Elviksen isän, Vernonin, toimisto. Tilaa käytettiin mm. Elvikselle tulevan postin avaamiseen. Saman rakennuksen toisessa päässä oli tila, jota Elvis oli käyttänyt mm. ammuntaharjoitteluun. Talon takana oli myös hevosaitaus. Takapihan puolelta oli käynti myös palkintorakennukseen, jossa oli valtavasti tietoa ja muistoja Elviksen musiikki- ja elokuvaurasta sekä henkilökohtaisesta elämästä, vitriinissä esillä olevia Elviksen ja Priscillan hääasuja myöten.
Elvis oli rakentanut takapihalleen oman rakennuksensa racquetball-harrastustaan varten. Tuon rakennuksen oleskeluhuoneessa Elvis vietti aikaansa kuolinpäivänsä aamuna. Harrastushuone on sittemmin muutettu Elviksen levypalkintojen ja esiintymisasujen pyhätöksi.
Kartanon vieressä ovat Elviksen ja hänen vanhempiensa sekä isoäitinsä hautakivet. Elviksen hauta ja viereiset haudat ovat täynnä kukkia ja muistoja hänen faneiltaan, ja meditaatiopuutarhaksi (Meditation Garden) nimetyssä paikassa oli ruuhkaksi asti ihmisiä, jotka jonottivat päästä käymään Elviksen haudalla.
Meditaatiopuutarhasta pääsi kiertämään kävellen takaisin kartanon eteen. Otimme toisistamme kuvat, ja jälleen onneksemme paikalle sattui pariskunta, joka tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan. Rikun kuvia ei tältä päivältä olekaan kovin montaa, koska unohdin ottaa Rikusta kuvia, kun olin niin tohkeissani kaikesta näkemästäni!
Pelkkään kartanokierrokseen kaikkine erillistiloineen meni aikaa puolenpäivän tuntumaan. Lähtiessämme kartanolta pienoisbussi ajoi ensin kartanoalueen takaosaan, jossa saimme bussin ikkunoista nopean silmäyksen Elviksen tontilla sijaitseviin muihin rakennuksiin – siellä oli mm. asuinrakennuksia hänen sukulaisilleen. Tämä oli pieni VIP-lipun tuoma extra, samoin kuin jo aiemmin mainitsemani erillisnäyttely. Sitten siirryimme takaisin toiselle puolen katua. Gracelandia vastapäätä oli lipunmyynnin lisäksi muutamia ruokapaikkoja, tietenkin monia Elvis-tuotteiden myymälöitä, Elviksen yksityislentokoneet ja oma näyttelynsä Elviksen autoille. Elvis-dokumentteja ja konserttitaltiointeja oli katsottavissa useammassa eri paikassa. Jätimme konserttitaltiointien ja Elviksen lapsuusdokumentin katsomisen suurimmaksi osaksi väliin, koska olin jo ostanut Elvis on tour -konserttitallenteen blu-raynä Clevelandista ja olimme seuraavana päivänä menossa vierailemaan Elviksen lapsuudenkodissa Tupelossa. Lounasnälästä pääsi eroon tällaisessa paikassa:
Elviksen lentokoneista kerrottakoon, että ne olivat mukavia liikkuvia minikoteja. Prameana yksityiskohtana olivat kullatut käsienpesuallas ja turvavöiden lukot! Elviksen sängyn kohdalla mietin, kuinkahan monen muun kuin Priscillan kanssa hän on malttanut siinä aikaa viettää…
Autonäyttely oli tietenkin hieno osa Graceland-kokemusta. Elviksen kuuluisan vaaleanpunaisen Cadillacin lisäksi esillä oli mm. Elviksen ensimmäinen Rolls Royce Silver Cloud vuodelta 1960 ja upea valkoinen Lincoln Continental Mark II vuosimallia 1956.
Gracelandissa kävijän kannattaa varautua laajaan Elvis-tuotteiden tarjontaan. Myynnissä on mm. Elviksen tuotantoa (myös LP-levyjä!), Elviksestä kertovia kirjoja ja jopa Elvis-aiheinen Monopoly. Postikorttikokoelmani karttui ainakin parillakymmenellä postikortilla. Olimme jo tähän mennessä nähneet teema-aiheisia Monopoly-pelejä jos jonkinlaista: kansallispuistot, Kummisetä (jonka Riku ostikin Paramount Picturesilta) jne. Jo aiemmin minun oli ollut vaikea vastustaa Las Vegas -aiheista Monopolya, ja olinkin sanonut, että jos näemme Elvis-aiheisen, on se pakko hankkia. Ja täältähän se sitten löytyi!
Aika Gracelandissa meni todella nopeasti – neljä-viisi tuntia meni ohi hetkessä. Lentokoneisiin tutustumisen, Elviksen autonäyttelyn ja ostosten teon jälkeen meidän pitikin jo lähteä Sun Studiolle, jotta ehdimme vierailulle vielä samana päivänä. Gracelandista pääsee Sun Studiolle kätevästi maksuttomalla bussilla, ja busseja taisi mennä suunnilleen tunnin välein.
Sun Studiolla meni seuraavan kierroksen alkua odotellessa reilu vartti, ja itse kierros kesti noin kolme varttia. Opastettu kierros alkoi vanhan studiorakennuksen yläkerrasta, jossa vitriinit olivat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia: mm. Elviksen sosiaaliturvatunnuskortti, jossa Elviksen nimi on kirjoitettu alkuperäiseen muotoonsa Elvis Aron Presley (myöhemmin Aron muuttui Aaroniksi) ja Sun Studion historiasta kertovia musiikintallennusvälineitä.
Kierros huipentui tietenkin äänitysstudioon, jossa Elvis ja Johnny Cash levyttivät hittejään uransa alkuvuosina. Persoonallinen oppaamme kertoi Sun Studion historiasta värikkäästi. Vierailun aikana opimme muun muassa, että Elvis oli tullut nauhoittamaan laulua äidilleen syntymäpäivälahjaksi, ja johtajan sihteeri oli huomannut hänen kykynsä.
Tilan akustiikka on edelleen ennallaan siihen, millainen se on ollut silloin, kun Elvis ja kumppanit levyttivät Sun Studiolla. Katto on rakenteeltaan erikoinen. Kierroksen lopuksi jokainen halukas pääsi ottamaan kiinni mikrofonista ja astumaan ”Elviksen rastin” kohdalle – jokaisen paikka oli merkitty lattiaan. Me jätimme tämän mahdollisuuden käyttämättä ja siirryimme nauttimaan virvoitusjuomia Sun Studion kahvion puolelle. Memphisissä on lämmin lokakuussakin!
Kävelimme Sun Studiolta Beale Streetille. Matka oli vaikuttanut edellisenä päivänä alueella ajaessamme lyhyeltä, mutta tuntuikin kovin pitkältä, kun muut kävelijät olivat todella vähissä. Memphis ei todellakaan kuulu niihin kaupunkeihin, joissa liikutaan jalan. Etsimme Beale Streetiltä sopivaa baaria, jossa kuuntelisimme elävää musiikkia, mutta taisimme olla liikkeellä liian aikaisin. Päätimme istahtaa yksille baariin, jossa näytti tältä:
Aloimme olla nälkäisiä. Olimme saaneet Gracelandin leirintäalueella vinkin hyvästä ruokapaikasta, ja lähdimme sinne taksilla. Illan päätteeksi kyseisestä ravintolasta pääsi maksutta vaaleanpunaisella Cadillacilla takaisin leirintäalueelle. Näppärää, vähän outoa, mutta ihan hauskaa. Paikan nimi oli Marlowe's Ribs & Restaurant ja siellä tarjoiltiin palkintojakin saanutta BBQ-ruokaa, mutta Syracusen Dinosaur BBQ:n ruokia se ei valitettavasti päihittänyt.
Päivä 49 / 21.10.2012 / Memphis, TN - Tupelo, MS [Elvis Presley Birthplace] - [Natchez Trace Parkway: Milepost 303.2, AL] - Hohenwald, TN - Manchester, TN
Aamulla oli aika jatkaa matkaa Elviksen synnyinkaupunkiin Mississipin osavaltion puolelle Tupeloon. Emme olleet käyneet syömässä aamiaiseksi vielä koko matkan aikana pannukakkuja, joten seitsemännen viikon sunnuntaiaamuna oli jo aikakin mennä aamiaiselle/brunssille IHOP:iin (The International House Of Pancakes). Siellä pannukakkuja saa ihan millä tahansa lisukkeilla, kuten mansikoilla ja kermavaahdolla tai suklaakastikkeella. (Totta, minunkin olisi kannattanut ottaa mansikat ja kermavaahto, ne sopivat paremmin pannukakkujen kaveriksi.)
Ajoimme Tupelossa suoraan Elviksen synnyintalolle. Jostainhan pienen paikkakunnan täytyy hengittää, ja tässä tapauksessa Tupelo hengittää Elviksestä. Opimme, että Elvis oli lahjoittanut konserttirahansa, jotta hänen synnyinkodistaan tehtiin Tupelossa museo. Harmillisesti Elvis ei ostanut paikkaa itselleen, koska osana Gracelandin kokonaisuutta se saattaisi toimiakin, mutta nyt paikassa ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Paikalle on rakennettu vastavalmistunut tapahtumakeskus, jonka elokuvateatterissa oli tarkkaakin tarkempi tekniikka heijastettuna valkokankaalle – ja siinä näytettiin näytelmää, joka kertoi Elviksen lapsuudesta! Meidän olisi tehnyt mieli lähteä esityksestä kesken kaiken (olimme ainoat katsojat juuri siinä näytöksessä, filmi pyöri non-stop), muttemme hennoneet, koska lipunmyyjä oli kertonut tästä videosta niin innoissaan ja maininnut, ettemme ”ole koskaan nähneet emmekä näe tätä kuvamateriaalia missään muualla” – ja hyvä niin… Tämän ”elämyksen” olisi saanut ilman lippuakin. Sen sijaan vierailu Elviksen synnyinkodissa olisi maksanut $5, ja toisena vaihtoehtona myytiin $15 maksanutta lippua, johon sisältyi pieni Elvis-museo ja kirkkovierailu. Erehdyimme ottamaan tämän rahastuslipun (Gracelandissa lipulle sai vastinetta toisin kuin täällä).
Tapahtumakeskuksessa oli siis pieni museotila, jossa olo esillä Elviksen perhetutun Janelle McCombin henkilökohtainen kokoelma. Kokoelma oli siitä mielenkiintoinen, että se sisälsi huomionarvoisia havaintoja Elviksen lapsuuden suosikkisankarihahmosta Captain Marvel Juniorista ja sen mahdollisesta yhteydestä Elviksen lavapukeutumiseen hänen uransa huippuvuosina. Lehtien yhteydessä olleessa esittelytekstissä spekuloitiin, oliko Elvis kopioinut käyttämänsä salamalogon, idean viitasta ja hiustyylinsä sarjakuvahahmolta. Hienointa koko näyttelyssä oli Elviksen käsin kirjoittama viesti Janelle McCombille. Esillä oli myös Elviksen vaatteita, vanhoja fanituotteita ja lippuja konsertteihin. En kuitenkaan ole varma, olivatko nämä näyttelyesineet kymmenen dollarin arvoisia, jonka verran ”yhteislipusta” joutui maksamaan enemmän verrattuna pelkkään käyntiin synnyinkodissa. Ainakaan kirkkokäynti ei tuonut lipulle lisäarvoa (pikemminkin meille oltaisiin voitu maksaa siitä, että menimme sinne):
Pihapiirissä oli siis kaksi rakennusta: Elviksen synnyinkoti ja hänen lapsuuden kirkko, joka oli siirretty Elviksen synnyinkodin viereen vuonna 2008. Elviksen synnyinkotiin oli tuotu kalusteet näyttämään, millainen kalustus tyypillisesti tällaisessa kaksihuoneisessa pienessä talossa tuohon aikaan oli ollut. Meidät vastaanotti opas, joka kertoi, että Elviksen vanhemmat olivat myyneet kaikki kalusteensa, kun perhe oli muuttanut paremman elämän toivossa Memphisiin Elviksen ollessa vasta pikkupoika. Eivätpä vanhemmat vielä tuolloin arvanneet, mitä heidän pojastaan myöhemmin tuli.
Kirkossa tuli tunne, kuin paikalla yritettäisiin käännyttää uskoon. Lyhyen esittelyn jälkeen koko seinän kokoiset valkokankaat laskeutuivat kirkon eteen ja sivuseinille, ja tällä pyrittiin luomaan vaikutelma kuin vierailija olisi Elviksen lapsuuden jumalanpalveluksessa – joka oli jälleen näytelty, samaan tapaan kuin tapahtumakeskuksen videolla. Jälleen esitystekniikka oli häikäisevää, harmi ettei sisältö ollut samalla tasolla. Tästäkään tilaisuudesta ei päässyt lähtemään kesken kaiken pois. Esityksen loputtua tämä oli tarpeeksi Tupeloa meille, ja kävimme vain nappaamassa pari kuvaa Elviksen synnyintalolla ja lähdimme jatkamaan matkaa.
Käynti Tupelossa siis osoittautui melkoiseksi pettymykseksi ja rahastukseksi. Paikassa ei tuntunut olevan sellaista historiallistakaan sidettä Elvikseen kuin Gracelandissa oli, koska kaikki oli näyteltyä tai siirrettyä tai esimerkinomaista. Jos aikoo käydä sekä Tupelossa että Memphisissä, kannattaa ainakin mennä ensin Tupeloon, jotta pettymys ei ole yhtä suuri kuin se meillä oli.
Jotain hyvää käynnistämme Tupelossa kuitenkin seurasi, koska olin huomannut karttakirjasta, että Tupelosta kohti Tennesseen osavaltiota kulki Alabaman osavaltion kautta Natchez Trace Parkway. Tämä maisemareitti olikin todella hyvä valinta. Ehdimme käväistä reitin Tupelon läheisellä Natchez Trace Parkwayn vierailukeskuksella. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisi Natchez Tracea pitkin voinut ajaa useamman päivänkin, vieraillen reitin luontokohteissa. Ylipäätään kaikki Parkway-merkityt tiet kannattaa ottaa huomioon road trip -reittiä suunniteltaessa! Me emme valitettavasti ehtineet valoisan aikaan minnekään reippailemaan, joten maisemareitin ihailu tapahtui tällä kertaa autosta käsin. Sen verran pysähdyimme kuitenkin jaloittelemaan, että voimme sanoa käyneemme Alabamassa. :)
Minäkin tartuin Camryn rattiin kiinni noin 80 mailin ajaksi, jottei Rikun tarvinnut ajaa koko ajan. Halusin tietenkin kokeilla, onnistuisiko ajaminen vihdoinkin. Harmillisesti niskani kipeytyi ajamisesta jälleen, joten tämä reissun neljäs ajokertani jäi osaltani viimeiseksi (ensimmäinen oli muutaman mailin matka Tyynenmeren rannalla, toisella kerroilla ajoin viitisenkymmentä mailia aavikolla, kolmannella kerralla ajoin pari muutaman mailin matkaa Pittsburgissa).
Pimeä tuli, ja siirryimme sopivassa vaiheessa pois Natchez Trace Parkwayltä, koska emme kuitenkaan nähneet maisemia, ja tielle pomppi pimeän tultua melkoinen määrä peuroja useampaan eri otteeseen. Kertaakaan kolari ei ollut todella lähellä, mutta kyllä Rikun jalka hypähti jarrulle useampaan otteeseen. Matkalla ajoimme syömään periamerikkalaisesti drive-in -pikaruokaravintolaan nimeltään Sonic, jossa ei edes ole lainkaan mahdollisuutta ruokailla sisällä. Tilatessa ruoat parkkiruudun vieressä olevaan automaattiin puhumalla, ja kun tarjoilija tulee ojentamaan ruoat paperipussissa auton ikkunasta, sitä todella tietää olevansa Amerikan ihmemaassa. Ei siinä mitään, Sonic tarjosi roskaruokakategoriassa korkealle yltävää mättöä, mutta näimme road tripillämme myös liudan muita – jotkut aivan käsittämättömiä – drive-in -palveluja, ja totesimme, että se on ihan kiva, että Suomessa pitää ainakin vielä toistaiseksi astua autosta ulos esimerkiksi asioidakseen pankissa.
Navigaattoriin oli kirjoitettu osoitteeksi Hohenwaldin KOA Tennesseen osavaltion puolella. Yllätykseksemme kyseisellä leirintäalueella oli portit, eikä sinne enää päässyt siihen aikaan illasta. Jouduimme siis vielä jatkamaan matkaa pidemmäksi, ja valitsimme määränpääksi Manchesterin KOA:n, koska se oli lähimpänä seuraavan päivän vierailukohdettamme eli Jack Daniel’sin viskitislaamoa pienessä Lynchburgin kaupungissa.
Seitsemäs viikko oli päätöksessään, ja Rikun sammuttaessa auton moottorin olimme matkanneet noin 9150 mailia halki Yhdysvaltojen. Kuluneella viikolla olimme ehtineet olla seitsemässä eri osavaltiossa: Oklahoma (The Sooner State), Kansas (The Sunflower State), Missouri (The Show Me State), Arkansas (The Natural State), Tennessee (The Volunteer State), Mississippi (The Magnolia State) ja Alabama (Yellowhammer State). Tällöin meillä ei ollut vielä tietoakaan, että loppureissun suunnitelmat muuttuisivat hurrikaanin takia – jos olisimme sen tienneet, olisimme tietysti tehneet matkasuunnitelmamme uusiksi. Seuraavassa päivityksessä kerron kahdeksannen viikon tapahtumista, ellei Riku ehdi sitä ennen kirjoittaa omia muistelmiaan englanniksi paria-kolmea viikkoa aiempaa. Tarkoituksenamme on päivittää blogia helmikuun aikana.
-Liisa
- Posted using BlogPress from my iPad
