Onnistuneen road tripin aakkoset

Kotiinpaluustamme road tripiltä on nyt vuosi, ja muisteltavaa on riittänyt tasaiseen tahtiin. Haluamme vielä jakaa keräämämme road trip -tietouden ja kahden kuukauden aikana muodostamamme näkemykset lukijakunnan kanssa. Tässä ovatkin kootut vinkkimme onnistuneelle automatkalle Amerikan halki. Antoisaa matkaa - meille road trip oli yksi parhaista kokemuksistamme tähänastisen elämämme aikana! 

Aikataulua ja ajomatkoja ei kannata haalia liian tiukaksi, vaikka nähtävää riittäisi vuosiksi ja yhtäkkiä se kaikki pitäisi saada mahtumaan yhteen lomaan. Realistinen viikkotahti, jossa ehtii tehdä muutakin kuin ajaa, on suunnitteluvaiheessa noin tuhat mailia. Ajomatkaa kertyy käytännössä kuitenkin tarkkaankin Google Mapsin reittisuunnitelmaan verrattuna ainakin kymmenen prosenttia enemmän. Kahdeksasta täydestä matkaviikosta kahdella ajoimme lopulta vajaat 1800 mailia, lyhin ajoviikko sisälsi vajaat 700 mailia. Jos suunnittelee pitävänsä muutaman pitkän ajopäivän Interstatella kuten me teimme, ei sillekään päivälle kannata suunnitella 400 mailia pidempää ajomatkaa. Matkan aikana kannattaa ehdottomasti pitää myös lyhyitä ajopäiviä ja päiviä, jolloin autoa ei käytetä lainkaan. Reissun puolivälissä oli oikein oivallinen aika pysäköidä auto useammaksi perättäiseksi päiväksi hotellin parkkihalliin ja ottaa rennosti, jotta puhtia riitti road tripin toisellekin kuukaudelle.

Biisonit eli buffalot ovat kiinnostavia, mutta ne ovat oikeasti villieläimiä, eivät vain näytillä Yellowstonessa. Omaa hölmöyttään turisteja loukkaantuu tai jopa kuolee joka vuosi, kun lähestyy biisonia saadakseen sen unohtumattoman otoksen matkakuviinsa. Siispä järki käteen villieläinten kohdalla.

Chicken wings on mielestämme roskaruoan aatelia Subwayn ohella, joskin eri syistä. Erityisesti Kaliforniassa ja Texasissa, mutta myös useissa muissa osavaltioissa on kanansiipiin keskittyvä pikaruokaketju Wing Stop, josta löydät wingsit soosilla kuin soosilla. Reissun parhaat wingsit olivat kuitenkin tarjolla Gillette Stadiumilla Marlborossa, Massachusettsissa.

Drive-in -elokuva on ehdottomasti road tripiin kuuluva elämys, joten jos drive-in -elokuvia vielä Yhdysvalloissa tulevaisuudessa näytetään, mene ihmeessä! Yhdysvallat on kuitenkin drive-inin luvattu maa: elokuvien lisäksi ruoan ostaminen drive-inistä on toki tuttu juttu, mutta osuipa matkan varrelle myös mm. drive-in -pankkikin! (Tämä ei ole vitsi!)

Elämyksiä on tarjolla myös muualla kuin aivan tunnetuimmissa paikoissa, ja kokemuksemme mukaan positiivimmat yllätykset olivatkin muualla kuin suurimpien turistivirtojen keskellä. Tämä toki riippuu jokaisen matkaajan kiinnostuksen kohteista. Suosittelemme kuitenkin esimerkiksi tutustumista kansallismonumentteihin (meihin tekivät vaikutuksen Scotts Bluff Oregon Trailin varrella ja Muir Woodsin punapuut); vierailuja pienissä museoissa, kuten Museum of Military Memorabilia Lexingtonissa, Virginiassa; tehdasvierailuja, kuten Samuel Adamsin olutpanimo tai Jack Daniel´sin viskitislaamo; ja tietenkin käyntiä Madison Countyn katetuilla puusilloilla Iowassa.

Fahrenheitien muuttaminen Celsius-asteiksi onnistuu paremmin, kun muistat, että yli sata on tosi kuuma, yli 80 on tosi lämmin eli kuumempi kuin Suomessa melkein koko vuoden aikana, yli 60 on sopiva (yli 15 Celsius-astetta) ja alle 32 Fahrenheitin on pakkasta. Syyssäästä sanottakoon, että vaikka päivällä olisi t-paitakeli, yöllä on viileää.

GPS-paikannus kamerassa kannattaa pitää päällä jo vain senkin takia, että kuvissa olevien GPS-koordinaattien avulla kuljettu reitti piirtyy helposti kartalle.

Hyödynnä alennukset. Autoliiton jäsenkortilla saa American Auto Associationin (AAA) alennukset mm. majoituksesta, sisäänpääsymaksuista ja paljon muusta. Korttia kannattaa näyttää aina. Jos tarkoituksena on käydä useassa kansallispuistossa, edullisemmaksi voi tulla hankkia vuosilippu, jonka voi ostaa esimerkiksi jonkin kansallispuiston sisäänkäynniltä. Amerikka on myös luvattu kuponkien maa. Huoltoasemilla on kuponkikirjasia, karttojen yhteydessä on kuponkeja, supermarketeissa on kuponkeja...

Iltaisin auringon laskettua oli mielestämme hyvä aika ajaa seuraavan määränpään lähettyville yöpymään, niin valoisasta ajasta suurin osa jäi varsinaiseen lomailuun.

Juttele paikallisten kanssa. Omalta road tripiltämme parhaiten on jäänyt mieleen juuri keskustelut: yksi halusi oppia pari sanaa Suomea, toisella oli suomalaistaustaisia metsästyskavereita, kolmas vinkkasi käymisen arvoisia paikkoja. Näihin mukaviin kohtaamisiin kannattaa varautua pienillä tuliaisilla Suomesta (muutakin kuin meillä matkassa olleita salmiakkirasioita). Paikallisten vinkkaamana päädyimme mm. Eureka Springsin erikoiseen pikkukaupunkiin Arkansasissa.

Kerää muistot talteen valokuvina, videoina, esitteinä, matkapäiväkirjamerkintöinä ja erityisinä muistoina, kuten National Park Passport, johon voit kerätä leimoja kansallispuistoista, kansallismonumenteilta ja maisemareittien varrelta. Koostimme matkasta 120-sivuisen kuvakirjan, johon mahtui vain murto-osa matkalla otetuista kuvista. Kuvasimme myös muutamia pieniä videopätkiä matkan varrelta, ja niiden katsominen on tuntunut jälkeenpäin kuin paluulta kyseiseen päivään. Harmittaakin, ettei videopätkiä ole enemmän, ja tämän koettuamme aasiaisille videokamera kädessä kulkeville turisteille heruu hiukan enemmän ymmärrystä! ;) Yksityiskohdat unohtuvat nopeasti jokaisen päivän tuodessa jotain uutta, joten tallenna päivän tapahtumat (etenkin paikannimet) jo kouluajoilta tutuksi tukisanalistaksi, ellei varsinaiselle kirjoittamiselle ole juuri sillä hetkellä aikaa.

Lue karttaa navigaattorin käyttämisen lisäksi. Lähialueella voi olla jotakin hyvin mielenkiintoista, esimerkiksi jokin maisemareitti, joka ehdottomasti kannattaa ottaa huomioon reittivalinnoissa. Karttakirjan voi ostaa jo Suomesta etukäteen, kuten me teimme.

Matkatavaroista voi suurimman osan jättää ihan hyvin auton takakonttiin ja viedä mukaan majapaikkaan vain sillä stopilla tarvittavat tavarat. Tällä järjestelyllä emme herättäneet niin paljoa huomiota motelleissa ja hotelleissa kuin jos olisimme menneet paikkaan kuin paikkaan rinkat selässä. Täpötäyttä takakonttia vain ei kannata esitellä majapaikan pihassa, joten tavarat voi nostaa sisään autoon viimeisellä pysähdyksellä ennen majapaikan pihaa.

Näköalapaikkaan - olipa se esimerkiksi torni, majakka tai mäenrinne - kannattaa hakeutua niin kaupungeissa kuin mahdollisuuksien mukaan myös kaupunkien ulkopuolella. Vähän korkeammalta saa kattavan kuvan ympäristöstä ja voi bongailla jo vierailtuja nähtävyyksiä. Korkealle kipuaminen kannattaa: se tuli todistettua muun muassa Yellowstonessa, kun Grand Prismatic Spring näyttäytyi mäen päältä täysin erilaisena kuin lähteellä olevien kävelysiltojen varrelta. Paras aika mennä katsomaan näköaloja on juuri ennen auringonlaskua. Vierailemamme näköalapaikat on mainittu aiemmissa blogipäivityksissämme, mutta vielä uudestaan mainitsemisen arvoisia ovat etenkin Poet's Seat Tower Greenfieldissä, Massachusettsissa ja Coit Tower San Franciscossa, Kaliforniassa.

Operaattorivalinta kannattaa tehdä sen mukaan, missä päin road tripin toteuttaa. Valitsemallamme AT&T-operaattorilla ei ollut kuuluvuutta läheskään kaikkialla Yhdysvalloissa, joskin Yhdysvalloissa on ylipäätään aika paljon alueita, joissa verkkoa ei ole saatavilla.

Pikkukaupunkien leppoisa elämänmeno oli erinomaista vaihtelua suurkaupunkien sykkeelle, ja pikkukaupungeissa pysähtymiseen kannattaakin varata aikaa reittisuunnitelmiin. Erityisesti suosittelemme Wintersetiä Iowassa, Montereytä Kaliforniassa, jo mainittua Eureka Springsiä Arkansasissa ja Lexingtonia Virginiassa. Myös Dubois Wyomingissä Grend Tetonin ja Yellowstonen kansallispuistojen lähellä vaikutti mielenkiintoiselta.

Quesadillan nimellä ei Taco Bellissä taida olla mitään, mutta suosikkimme sen pikaruokaketjun valikoimassa oli chalupa. Chalupasien hyvä puoli oli myös se, ettei niissä ollut yhtä paljon kaloreita kuin esimerkiksi burritoissa. Pikaruokaketjujen ruokalistoilta suosittelemme Taco Bellin lisäksi myös Five Guysin hampurilaisia, Freddy'sin ranskalaisia, Wendy'sin BLT Cobb -salaattia,  Jack In The Boxin suklaakakkua ja todellisena jenkkielämyksenä drive-in -parkkipaikoin varustettua Sonic:ia. Pikaruokaketjujen ja ravintoloiden periamerikkalainen välimuoto on diner, joista suosikkimme oli Denny's. Ravintolaketjuista testasimme mm. Ruby Tuesdayn, TGI Friday'sin ja Applebee'sin, jotka kaikki ovat käymisen arvoisia, ellei paikallisista ravintoloista löydy sopivaa. Parhaat ruokaelämykset löytyvät tietenkin muista kuin ketjupaikoista: näistä mainittakoon etenkin Dinosaur BBQ Syracusessa, New Yorkin osavaltiossa; Wheatfields Eatery & Bakery Omahassa, Nebraskassa; Salito's Crab House & Prime Rib Sausalitossa, Kaliforniassa ja Pier 23 San Franciscossa. Edellä mainituista Dinosaur BBQ:n bongasimme ohjelmasta Kuuluisat kuppilat (Man Vs. Food) ja Pier 23:n Anthony Bourdainin San Francisco -jaksosta, ja näiden ohjelmien ruokapaikkasuosituksia kannattaakin bongailla matkasuunnitelmaan sen lisäksi, että paikallisilta ja majapaikoista saa hyviä suosituksia paikan päällä.

Suunnittele ja selvitä. Road tripistä tulee paljon antoisampi, kun se sisältää muutakin kuin valtatien tuijottelua. Interstaten varrella ei juurikaan saa vinkkejä mielenkiintoisiin paikkoihin, minne mennä, ja suurkaupunkien monikaistaisilla teillä on tiedettävä, mikä on seuraava määränpää. Vaikka pikkuteitä pitkin ajellessa paikasta A paikkaan B siirtymiseen menee enemmän aikaa, se on paljon antoisampaa, kuin suurimpia valtateitä pitkin matkustaminen. Muistathan myös, että aukioloajat voivat yllättää: jokin nähtävyys on voinut sulkea ovensa jo vaikkapa neljältä iltapäivällä (kokemuksia elävästä elämästä Nebraskasta). Tekemisiä ja käyntikohteita suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon myös, että esimerkiksi Gracelandissa ja vastaavissa kohteissa menee helposti koko päivä, ei vain pari tuntia, ja ruuhkien välttämiseksi paikalla kannattaa olla heti aamusta. Kun mahdollisia käyntikohteita ja majoitusvaihtoehtoja on selvitellyt etukäteen, jää aikaa varsinaiseen lomailuun. Me listasimme alustavaa päiväsuunnitelmaa Exceliin ja matkalla teimme muutoksia fiiliksen mukaan. Lisää matkan, reitin ja majoituksen suunnittelusta voit lukea blogin alasivuilta.

Tiet tulevat road tripillä (yllätys, yllätys) kovinkin tutuiksi. Interstatet ovat niitä isoimpia teitä, ja matkanteko on sujuvaa kun kaistoja riittää, mutta välillä kannattaa vaihtaa pienemmille teille. Vaikka matkanteko ei ole niin nopeaa, nähtävää on paljon enemmän, ja ajomatkoista tulee yhtä suuri elämys kuin pysähdyksistä matkan varrella. Teiden kunto vaihtelee osavaltioittain suuresti. Reittivalinnoissa kaikki parkway-nimellä merkityt tiet kannattaa ottaa matkasuunnitelmassa huomioon sekä maisemien että aktiviteettien vuoksi. Reittimme varrella hyödynsimme kahta: Natchez Trace Parkway ja Blue Ridge Parkway; katso myös viralliset National Park Servicen sivut: NTP ja BLRI. Samoin trail-nimellä merkityt tiet kannattaa sisällyttää reittivalintoihin: erityisesti mieleemme jäi Mohawk Trail. Eikä legendaarista Amerikan pääkatua, joka tunnetaan myös nimellä Route 66, voi tietenkään unohtaa. Maileja meille kertyi kahdessa kuukaudessa yhteensä 10 541, eli lähes 17 000 kilometriä. Vaikka se kuulostaa äkkiseltään suurelta määrältä, ei se paikan päältä tuntunut siltä.

Uskonnolla on Yhdysvalloissa selvästikin suuri merkitys, koska herran huoneita on tien varsilla varsin tiheään tahtiin. Meiltä vierailut näissä jäivät vähiin, mutta voisihan vauhdikas sunnuntaiseremonia olla road trip -hengen mukainen elämys sekin!

Varaudu yllätyksiin. Varmista, että vuokra-autosopimukseen kuuluu kaikki tarvittavat vakuutukset. Pidä mukana käteistä rahaa sen varalta, että luottokortti varastetaan tai ei yhtäkkiä toimikaan (varakassa säilytetään tietysti täysin toisessa paikassa kuin muu arvokas omaisuus on). Tankkaa auto ennen autiomaata. Jätä budjettiin muutama satanen tilaa ylimääräisille menoerille. Sää voi vaihdella polttavasta auringonpaisteesta voimakkaisiin ukkosmyrskyihin, rankkasateisiin ja tornadovaaraan, joten matkabudjetissa täytyy olla tilaa myös yllättäville hotelliyöpymisille.

Walmartin parkkipaikalla voi olla mahdollista yöpyä autossa. Joissakin osavaltioissa, kuten Kaliforniassa, tämä on kuitenkin kielletty. Samoin se voi olla kielletty yksittäisessä Walmartissa. Kokemuksemme yöstä 24 tuntia avoinna olevan Walmartin pysäköintialueella oli yöpymisvaihtoehtona varsin positiivinen.

XL-koot tulevat matkan varrella tutuksi. Pikaruokapaikan pieni juoma on Suomessa tarjoiltavan ison kokoinen ja supermarketeissa tavaraa myydään multipakkauksissa.

Yöpyminen KOA-leirintäalueilla osoittautui halvimpiin motelleihin verrattuna paljon paremmaksi vaihtoehdoksi paria kehnonpaa KOA-leirintäaluetta lukuun ottamatta. Kun leirintäalueöitä on tarpeeksi, sisätilamajoituksiin voi panostaa hieman enemmän. Hampton Inn osoittautui hyväksi, tasoltaan suunnilleen Sokos Hotelleja vastaavaksi ketjuksi, joskin niissäkin hotelleissa on eroja.

Zabriskie Point on Kuolemanlaakson näköalapaikka, joka jäi meiltä näkemättä, koska lähtömme kansallispuistoon viivästyi edellisen illan venähdettyä drive-in -elokuvissa. Toisaalta Kuolemanlaaksossa on tuskaisen kuuma, joten pitkä päivä olisi voinut olla turhan uuvuttava. Jos siis aiot piipahtaa kansallispuistossa vain päiväseltään, älä haali edelliselle illalle menoja ja ole skarppina liikkeellä jo kukonlaulun aikaan, kuten olimme Yellowstonessa. Näin saat päivästä irti paljon enemmän.

Å-kirjainta ei välttämättä tule yhtä ikävä kuin muita ääkkösiä, mutta tämä ongelma on oikeastaan jo kokonaan poissa, kun mukana kulkee oma tabletti tai tietokone ääkkösineen.

Älä hölmöile. Älä näytä turistilta: kartan voi tarkistaa ravintolan pöydässä kadunkulman sijaan, kamera pidetään kädessä huomaamattomasti eikä roikoteta kaulassa ja hellehattua käytetään korkeintaan muiden turistien seassa rannalla. Älä jätä mitään arvokasta näkyviin autoon äläkä pidä autoa sen näköisenä, että sillä parhaillaan reissataan halki maan. Pysäköi näkyvälle paikalle tilavimman, mutta syrjäisen reunapaikan sijaan. Tutustu kunkin osavaltion liikennesääntöihin ja toimi niiden mukaan.

Ötököiden aiheuttamaa vaivaa ja pahaa mieltä voi ennaltaehkäistä. Hyödynnä internetiä majapaikan valinnassa: katso muiden yöpyjien kokemukset TripAdvisorista (ei vain mahdollisesti sensuroidulta hotellivaraussivustolta), googleta majapaikan nimeä ja ´bed bugs´ ja tarkasta, löytyykö majapaikka Bed Bug Registrystä tai Bed Bug Reportsista. Tarkasta huone, etenkin sänky, jossa aiot yöpyä luteiden varalta jo ennen kuin tuot matkatavarasi samaan tilaan. Jos näet merkkejä luteista, vaihda majapaikkaa. Pidä matkatavarat suljettuna, poissa lattialta ja mahdollisimman kaukana sängystä - tämä on tärkeää myös siksi, etteivät torakat hyppää kyytiin. Pidä osa huoneen valoista tai tarvittaessa kaikki valot päällä, koska ötökät eivät pidä valosta. Hyödynnä kauppojen ötökkäkarkotteet kuten bug band, jos tarvetta. Saatavilla on myös hyönteissuojan sisältäviä matkalakanoita, jollaisen voi hankkia jo Suomesta.

Nämä olivat ensimmäiset mieleemme tulleet road trip -henkiset aakkoset: osaan kirjaimista oli tunkua, osan laatimisessa sai käyttää luovuutta. Monista tässä mainituista teemoista on lisää tarinaa aiemmissa blogipäivityksissä. Jotakin on jo varmasti unohtunutkin, mutta ehkä tästä välittyi jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mitä asioita kannattaa ottaa matkalla huomioon.
-Liisa ja Riku

Viskitislaamon Jack, Suuret Savuiset ja sinisen mäenrinteen maisematie

Näiden viimeisten matkapäivitysten kirjoittaminen tuntuu haikealta melkein neljä kuukautta kotiinpaluun jälkeen. Vaikka jotkut yksityiskohdat, kuten eri leirintäalueiden erot, olisivat olleet paremmin mielessä matkalla ollessamme, oli oikea päätös nauttia tuolloin matkasta ja muistella tapahtumia nyt myöhemmin.

Kahdeksannella viikolla alkoi tuntua, että kohta palaamme takaisin kotiin, vaikka jäljellä oli vielä ”normaalin” lomamatkan eli vajaan kahden viikon ajan matkailua. Muutimme sen verran alkuperäistä suunnitelmaa, että ehdimme käydä mm. Jack Daniel’sin tehtaalla – se tietysti tarkoitti hieman tiukempia ajopäiviä Blue Ridge Parkwayn varrelle, mutta oli jälleen onnistunut valinta, koska saimme mahdutettua kahteen kuukauteen yhden mielenkiintoisen vierailukohteen lisää.

Päivä 50 / 22.10.2012 / Manchester, TN - Lynchburg, TN [Jack Daniel's Distillery] - Crossville, TN

Kahdeksannen matkaviikon aluksi olimme takaisin Tennesseen osavaltiossa. Maanantaiaamu alkoi oravakevennyksellä. Kymmenkunta oravaa leikitteli ja kisaili ympäri autoa. Välillä avasin ikkunan ottaakseni kuvia, ja pian ikkuna piti jo sulkea sen pelossa, että kohta meillä olisi orava sisällä!




Lähdimme Manchesterin KOA-leirintäalueelta kohti Lynchburgia paikallisen postin kautta. Edellisinä seitsemänä matkaviikkona takakontti oli täyttynyt, ja olimme päättäneet lähettää osan ostoksistamme postitse kotiin. Yksi ylimääräinen matkalaukku ei nimittäin olisi riittänyt, jos olisimme yrittäneet tuoda kaiken mukanamme paluulennolla. ;) Laskimme, että paketti olisi suunnilleen samaan aikaan kanssamme perillä Suomessa, ja niinhän siinä lopulta kävikin. Lähetimme lähinnä painavia ja tilaa vieviä ostoksia: kirjoja ja Monopoly-lautapelit, ja laatikon täytteenä oli vaatteita. Lähetyksen paino oli reilu 36 paunaa, eli noin kuusitoista ja puoli kiloa. Hintaa sille tuli suunnilleen saman verran kuin ylimääräisistä matkatavarakiloista olisi tullut. Postittamista varten kannattaa kirjoittaa jo etukäteen lista tavaroista, joita on lähettämässä, ja niiden arvoista. Se nopeuttaa huomattavasti asiointia postin kassalla, kun ei tarvitse alkaa siinä laskemaan. Me laitoimme postipakettiin myös kuitit mukaan siltä varalta, jos paketti olisi kiinnostanut tullia –kaikki tiedot olisivat olleet valmiita.




Saavuimme Lynchburgiin Jack Daniel’sin viskitislaamolle alkuiltapäivästä. Puiden rungot ovat mustuneet tehtaan takia, ja epäselväksi jäi, kuinka kovat ympäristövaikutukset tällä on, mutta puunrungot ja vihreät lehdet näyttivät kauniilta.




Tislaamolla on kahdenlaisia kierroksia: tehdasesittelyjä ja maistiaisia. Tehtaan esittelykierrokset ovat maksuttomia, maistiaiskierros olisi maksanut muistaakseni $10. Etenkään minua ei maistiaiskierros kiinnostanut, eikä Rikukaan halunnut sille, joten menimme tutustumaan tehtaaseen. Kierrokseen sisältyi koko valmistusprosessin esittely, käynti alkuperäisessä toimistorakennuksessa ja lähteellä, jonka tasaisesti läpi vuoden yhtä kylmänä pysyvä vesi on olennainen osa Jack-herran viskiä.




Tapasimme tislaamolla suurten järvien alueella, Michiganin osavaltiossa, asuvan miehen, jolla oli suomalaistaustaisia metsästyskavereita. Hän oli aivan innoissaan, kun selvisi, että olemme Suomesta. Olimme ottaneet mukaan muutaman salmiakkirasian, ja mies kerrassaan liikuttui, kun annoimme kaksi rasiaa hänelle, jotta hän voisi antaa ne kavereilleen! Juuri tällaiset pienet juttutuokiot painuivat hyvin mieleen matkallamme.

Jack Daniel’silla on tehty taidetta siitä, kuinka viskitynnyreistä otetaan itse tuotteen ohella jokainen dollari irti. Tehtaalta voi ostaa jopa oman tynnyrin, josta saa noin 250 pulloa viskiä ja tynnyrin päälle oman nimensä! Ihan halpaa lystiä se ei ole, koska osavaltion veroista riippuen tynnyri maksaa 8 000 - 12 000 dollaria. Viskinvalmistukseen käytettyjen tynnyreiden puolikkaita myydään oppaan kertoman mukaan myös Walmarteissa isoina kukkaruukkuina, ja Lynchburgin keskustassa näimme tynnyrinpuolikkaiden lisäksi myös muita tapoja, joilla käytettyjä tynnyreitä hyödynnettiin:







Hyvä esimerkki Amerikan ihmemaan kummallisuuksista on, että maailman kuuluisin viskitislaamo sijaitsee dry countyssä, eli alueella, jolla ei saa myydä alkoholia! Tehtaalla myydään kyllä pulloja, ja sisältö vain ”sattuu olemaan” pullossa. ;) Tislaamolla myytäviin pulloihin saa viiden dollarin lisämaksulla kaiverruksen. Mikä mainio lahja viskinystävälle, ja Riku osti myös ”virallisen road trip -pullon” itselleen muistoksi.

Ajoimme yöksi Crossvillen KOA-leirintäalueelle, joka oli sopivasti matkamme varrella Great Smoky Mountainsin kansallispuistoon. Kansallispuistoa lähempänä olevilla leirintäalueilla telttapaikat olisivat olleet parikymmentä dollaria kalliimpia.

Päivä 51 / 23.10.2012 / Crossville, TN - [Great Smoky Mountains: Cades Cove - Clingman's Dome] - Swannanoa, NC

Tiistaiaamuna lähdimme ajamaan kohti Great Smoky Mountainsin kansallispuistoa. Smokies on maksuton kansallispuisto toisin kuin aiemmat vierailemamme, ja ylipäätään ainoa isoista Yhdysvaltojen kansallispuistoista, jossa park ranger ei ole perimässä puiston portilla automaksua. Osa puistosta on Tennesseen osavaltiossa ja osa North Carolinassa, joten päivän aikana siirryimme jälleen uuteen osavaltioon.

Koska oli matkan toiseksi viimeinen tiistai, oli jo aikakin käydä syömässä Ruby Tuesday -ravintolaketjussa. Lounas siellä oli ihan ok, muttei yltänyt esimerkiksi TGI Friday’sin tasolle. Positiivista Ruby Tuesdayssa on salaattibuffet, josta saa koota haluamansa annoksen. Salaattibuffetin sai yhdistettyä valitsemaansa annokseen parilla dollarilla, tai jos sen olisi ottanut pelkästään (mikä sekin olisi riittänyt – minulta jäi puoli pääruokaa syömättä), olisi se ollut kymmenisen dollaria.




Iltapäivän aikana ei Smokiesilla ehtinyt paljoa. Nimesimme Great Smoky Mountainsin kansallispuiston mummopuistoksi, koska joka puolella oli mummoja ja vaareja taitettavien tuoliensa kanssa istuskelemassa milloin missäkin sekä ajelemassa puolet nopeusrajoituksesta pitkin kansallispuiston teitä. Tämä hidaste kannattaa ottaa huomioon suunnitellessa ajomatkojen pituuksia täällä, koska ylipäätään hitaat tiet muuttuivat vielä hitaammiksi (tuskallisen hitaiksi).

Cades Coven reittiä oli suositeltu kansallispuiston kotisivuilla, joten lähdimme ajamaan ensin sinne. Pysähdyimme lyhyesti reitin keskivaiheilla olevalle vierailukeskukselle, josta haimme jälleen leiman Rikun kansallispuistopassiin. Maisemat reitin varrella olivat kauniita, mutta suuremman vaikutuksen teki reitti, jota pitkin ajoimme sisemmälle puistoon. Valo siivilöityi kauniisti puiden latvojen läpi.




Iltapäivä meni ohitse nopeasti, joten meidän täytyi kiiruhtaa auringonlaskua varten Clingmans Domelle, joka on Tennesseen osavaltion korkein kohta (6643 jalkaa). Auringonlasku oli upea, mutta koska autoja oli kivunnut korkealle kymmenittäin, lähdimme pian auringon laskettua näkyvistä ajamaan eteenpäin, kun muut vielä jäivät ihastelemaan jäljellä ollutta hehkua. Clingmans Dome on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.




Smokiesilla olisi ollut useita muitakin mielenkiintoisia käyntikohteita, mutta halusimme päästä ajamaan pitkin Blue Ridge Parkwaytä seuraavina päivinä Interstaten sijaan, joten ajoimme illalla Ashevillen seudulle. Ajoimme ensin Ashevillen länsipuolelle KOA-leirintäalueelle (Asheville West), mutta telttapaikka oli huono, joten jatkoimme itäpuolen KOA-leirintäalueelle, jossa telttapaikka oli paljon parempi. Pystytimme teltan leirintäalueen keskellä virtaavan joen varrelle.

Päivä 52 / 24.10.2012 / Swannanoa, NC - [Blue Ridge Parkway] - [Grandfather Mountain] - Boone, NC

Aamulla joka puolella oli kauniin utuista. Asheville East KOA sijaitsikin yhdellä kauniimmista paikoista, joissa yövyimme.







Maisemat vain paranivat päivän aikana, kun lähdimme ajamaan pitkin Blue Ridge Parkwaytä. Mainitsin tämän jo Natchez Trace Parkwayn kohdalla, mutta varmuuden vuoksi sanon myös uudestaan jokaiselle road tripin suunnittelijalle: katsokaa karttakirjasta tiet, jotka on merkitty parkwayksi! Ne ovat takuulla matkanne upeimpia reittejä. Päivän ajomatkat kannattaa suunnitella niin, että ehtii pysähtelemään paljon. Satakin mailia voi olla pitkä päivämatka parkwayllä, kun Interstatella se on ajettu hetkessä.







Voisi kuvitella, että lähes 17 000 kilometrin aikana maisemiin kyllästyisi, mutta ei. Yhdysvaltojen luonto on niin monimuotoinen, että aina kun ajattelimme nähneemme ”kaiken”, mitä tien varrella olisi nähtävää, tuli uudenlainen maisema eteemme. Blue Ridge Parkwayllä saimme ihastella ruskan värejä.




Iltapäivällä ajoimme Grandfather Mountainille, jossa ehdimme käydä Mile High Swinging Bridge -sillalla ennen pimeää. Grandfather Mountainille oli erillinen pääsymaksu, eikä se siis kuulu Blue Ridge Parkwayyn, vaan sitä ylläpitää yksityinen omistaja. Grandfather Mountainin kekseliäs juttu oli opaste-cd, jonka sai pääsymaksun yhteydessä.







Parkwayn varrella ei ole kahviloita tai ravintoloita, joten pienestä autoeväsretkestä huolimatta meillä oli kiljuva nälkä suunnistaessamme kohti leirintäaluetta. Navigaattori kertoi Subwayn sijaitsevan sopivasti reitin varrella. Yhdysvalloissa on jännästi Subway-tiskejä huoltamoiden yhteydessä. Hassua tässä mielestäni on, että Subwayn patongit ovat kuitenkin paljon terveellisempää roskaruokaa kuin hampurilaisateriat, ja huoltoasemien yhteydessä näimme usein juuri Subwayn, emme esim. jotain hampurilaisketjua, kuten Suomessa. Tosin hampurilaispaikkoja on teiden varrella – Interstateilla ja pienemmilläkin valtateillä – sen verran usein omina rakennuksinaan, että ehkäpä ne eivät tarvitse huoltoasemaa toimintansa tueksi?




Ajoimme illaksi Boonen KOA-leirintäalueelle, jossa oli hyvä telttapaikka. Henkilökunta oli ystävällistä ja kylpyhuoneet olivat siistit. Leirintäalueella oli myös hyvä pyykkitupa, jossa pesimme viimeiset pyykit reissun päällä.

Päivä 53 / 25.10.2012 / Boone, NC - [Blue Ridge Parkway] - Natural Bridge, VA

Torstaina ajoimme Blue Ridge Parkwaytä eteenpäin ja jälleen pysähdyimme tien varrella olevilla näköalapaikoilla. Tämäkin on yksi parkwayn ehdoton plussa ”tavalliseen” tiehen verrattuna: levikkeitä on tarkoituksella rakennettu tien varrelle, kun taas maantiellä on todella hankala pysähtyä minnekään, ellei halua ajaa jonkin talon pihaan tms.

Saimme ravintolaketjubongailuun jälleen yhden lisää, kun pysähdyimme syömään patongit Jimmy John’siin. Jimmy John’sin patonkien lähin kilpailija lienee Subway. Jimmy John’sista on saatavilla myös voileipä-tyyppisiä leipiä, ja erona Subwayyn verrattuna JJ:ssä kokonaisuudet ovat ennalta määriteltyjä, kun taas Subwayssä esim. kasvikset valitaan itse. Jos olet lähdössä road tripille, nähdessäsi Jimmy John’sin kyltin kannattaa ehdottomasti pysähtyä! Sen sijaan Blue Ridge Parkwayn vinkkilistassa kehuttu Mast General Store ei ollut mitenkään erikoinen kauppa.




Siirryimme Blue Ridge Parkwayltä isommille teille pimeän tultua ja ajoimme yöksi KOA Natural Bridgesiin Virginian osavaltion puolelle. Meillä oli ollut tarkoitus käydä kävelyllä lähistöllä olevalla luonnonsillalla ja mahdollisesti käydä katsomassa myös samassa paikassa olevaa luolastoa, mutta aika ei vain riittänyt tällä kerralla kaikkeen.

Päivä 54 / 26.10.2012 / Natural Bridge, VA - Lexington, VA [Virginia Military Institute & Museum of Military Memorabilia] - Fredericksburg, VA

Perjantaiaamuna hiusten kuivaus jäi kesken, kun päätä käännellessäni huomasin leirintäalueen kylpyhuonetilojen katossa olevan ötökkäarmeijan. Ötökät eivät olleet torakoita, mutta jotain muita ilkeännäköisiä pari-kolmesenttisiä otuksia. Yöh. Kun menin valittamaan asiasta toimistoon, henkilökuntaan kuulunut mies vain naureskeli minulle ja sanoi, että ihmisten mukanahan nuokin ovat levinneet ympäri maan, ja osoitti samalla seinää pitkin matkannutta samanlaista ötökkää. Jännä juttu, että jos ovat levinneet ympäri maan, miksen ollut nähnyt niitä missään aiemmista yli kahdestakymmenestä leirintäalueesta…

Olimme nähneet jo ainakin viimeisen viikon ajan halloween-teemaan koristeltuja leirintäalueita, kuten tämänkertainenkin:




Ajoimme Lexingtonin kaupunkiin, jossa on Virginia Military Institute. Olimme suunnitelleet käyvämme opastetulla kierroksella instituutissa, mutta olikin paraatipäivä, joten kaikki kadetit olivat paraatissa. Oli turha mennä kysymään, olisiko tuona päivänä järjestetty opastettuja kierroksia. Muina päivinä juuri kadetit pitävät kierroksia instituutin alueella. Näimme kuitenkin pätkän paraatia, ja komealtahan se näytti.




Päätimme käväistä Lexingtonin keskustassa lounaalla ja katsomassa, jos kohdalle osuisi jotain mielenkiintoista. Bongasimme sushiravintolan, jossa sushi ei ollut kovin kummoista, mutta täytti kuitenkin lounasnälän.

Kävelimme pari korttelia kohti keskustaa, ja huomasimme pienen museon kyltit. Mietimme hetken, olisiko paikka käymisen arvoinen. Kesken pohdintamme vanhempi rouva katsoi meitä kiinnostuneen näköisenä. Selvisi, että hän oli museon omistaja ja opas, ja oli ollut lähdössä tauolle, mutta meidän sattuessa paikalle halusikin pitää taukonsa myöhemmin. Siinä ei sitten enää voinut perääntyä, ja onneksi ei! Museum of Military Memorabilia oli ihan mahtava paikka. Vaikka olimme suunnitelleet lyhyttä käyntiä, ei meitä haitannut yhtään, että museolla meni pari tuntia. Museon omistaja ihastui meihin heti ensisilmäykseltä, eikä halunnut ottaa meiltä edes pääsymaksua.

Rouva kertoi, että museo on hänen 16 vuotta sitten edesmenneen miehensä yksityiskokoelma armeija-arvomerkkejä, -esineistöä ja -vaatetusta etenkin Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista, mutta kokoelma sisälsi univormuja, arvomerkkejä, päähineitä ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia ympäri maailman.

Omistaja mainitsi työskentelevänsä armeijainstituutin toimistossa aamupäivisin ja pitävänsä museota avoinna iltapäivisin. Vierailumme päättyessä selvisi, että hän oli täyttänyt kesällä 80 vuotta! Siinä oli todellinen teräsrouva, jolle toivomme pitkää ikää ja hyvää terveyttä tulevaisuudessakin. Vierailu Museum of Military Memorabilialla oli ennalta odottamaton kahdeksannen matkaviikkomme kohokohta.




Meidän oli jatkettava matkaa, jotta ehdimme ajaa illaksi Marylandin osavaltioon Fredericksburgin leirintäalueelle. Saavuimme sinne juuri ennen kahdeksaa, jolloin toimisto oli menossa kiinni, ja ehdimme jutella toimistoväen kanssa hetken tulevasta myrskystä. Ainakin seuraavana yönä myrsky olisi vielä kaukana, ja niinpä pystytimme teltan puista irronneiden lehtien täyttämälle ruohokentälle. Tämä oli reissun viimeinen yö teltassa, joka tuntui haikealta. Uskomatonta, että minäkin löysin itsestäni telttailijan kuluneiden kahden kuukauden aikana! Koska taivas oli pilvien peitossa, ei lämpötilakaan laskenut reissun viileimpiin lukemiin.
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad

Kylässä Elviksen kotona ja muita muistoja 7. viikon viikonlopulta

Kotiinpaluusta on jo melkein kolme kuukautta, ja aika on alkanut kullata muistoja. Road tripillä eteen tulleita pieniä vastoinkäymisiäkin (suuria ei missään vaiheessa tullutkaan) muistelee hymyillen – siis autossa vietettyjä öitä, Yellowstonen yöpakkasia, jossain päin Arizonaa tai New Mexicoa huoltoasemalla huumeita kaupustelemaan tullutta miestä... Onneksi Rikun jalka siirtyi kaasupolkimelle nopeasti, koska seuraavaksi paikalle kaarsi poliisiauto! Kun reissun suurin menetys oli Liisan vahingossa deletoimat toisen matkapäivän kuvat, jotka Riku muuten sai onnellisesti palautettua netistä ladatulla ohjelmalla (tyhjäkään muistikortti ei ole tyhjä!), voi sanoa, että hyvin meni. Ja sitten reissuumme sisältyi tällaisia kohokohtia kuin tämänkertainen blogiaiheeni, kyläily Elviksen kodissa – tämä todellakin painii eri kategoriassa kuin pari kylmänkalseaa telttayötä, mutta koko road trip oli ihana elämys juuri sellaisenaan.

Ylipäätään matkasta on vieläkin ihan mieletön fiilis, ja kuvakirjan tekeminen on haastavaa: jokaisen viikon muistojen sullominen muutamaan sivuun ja kuvien karsiminen kaikista ottamistamme reilusta 6000 kuvasta. Blogin päivittäminen on siinä mielessä paljon helpompaa, ettei tarvitse miettiä, monelleko kuvalle ja tarinalle on tilaa. Olemme muuten alkaneet täydentää myös blogin muita alasivuja. Etenkin jos suunnittelet samanlaista matkaa, kannattaa käydä vilkaisemassa esimerkiksi Majoitus-alasivua, jossa jaamme yleisiä vinkkejä ja kerromme arvioita niistä majoituksista, joissa itse yövyimme. Reissullamme huomasimme, että hyvien suunnitelmien kanssa road tripin tekeminen on paljon rennompaa ja paikan päällä voi keskittyä lomailuun eikä sen pähkäilyyn, mistä seuraava yöpaikka löytyisi tai miten jonnekin pääsee, ja silti improvisaatiolle jää tilaa. Te jotka suunnittelette road tripiä esim. tälle vuodelle, jaksamista tietojen keräämiseen – se palkitsee ollessanne tien päällä!

Päivä 47 / 19.10.2012 / Marion, AR - Memphis, TN [National Civil Rights Museum at Lorraine Motel & Peabody]

Heräsimme Memphis- ja Elvis-viikonloppuun Arkansasin osavaltion puolella aivan Arkansasin ja Tennesseen osavaltioiden rajalla, Memphis KOA -nimeä käyttävällä leirintäalueella Marionissa. Leirintäalueen kylpyhuoneet olivat hyvää tasoa, ja lisämaksusta leirintäalueella oli tarjolla aamupalaa, mutta amerikkalaisiin aamiaisiin kosketusta jo tarpeeksi saaneina jätimme jälkimmäisen väliin.

Päivän pisin ajomatkamme oli vain tuo lyhyt matka Memphisiin. Perjantain ensimmäinen vierailukohde oli entisessä Lorraine-motellissa sijaitseva National Civil Rights Museum, eli kansalaisoikeuksien museo. Motelli muutettiin museoksi vuonna 1991. Ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King Jr. murhattiin hänen ollessaan motelli Lorrainen huoneen 306 parvekkeella 4. huhtikuuta 1968, ja huone 306 sekä sen viereinen huone 307 pidettiin tyhjinä sen jälkeen.




Saapuessamme museolle huomasimme, että alue oli yksi huonoimmista, jonne pysäköimme automme koko matkan aikana. Valitsimme parkkipaikan keskeltä pysäköintialuetta, mahdollisimman näkyvältä paikalta ja kohdasta, jossa oli muitakin uusia autoja. Pidimme erityisen hyvän huolen siitä, ettei autoon jäänyt näkyville mitään, mikä olisi houkutellut rikkomaan ikkunan tai kielinyt siitä, että autolla matkataan koko maan halki. Takakontissa kun olivat sekä matkatavaramme että viimeisten kuuden viikon aikana ostetut tuliaiset ja omat ostokset. Kannoin iPadin mukanani paikkaan kuin paikkaan, koska se sisälsi sekä kuvamuistomme että matkasuunnitelmamme. Tyypilliseksi rituaaliksi määränpäähämme saavuttaessa oli muodostunut, että laitoimme esimerkiksi navigaattorin pois näkyvistä jo ennen pysäköintialuetta. Pidimme myös huolta, ettemme avanneet auton takakonttia silloin, kun pysäköimme auton. Tarvittaessa avasimme takakontin vasta, kun olimme lähdössä liikkeelle. Tällä vältimme uteliaiden silmäparien havainnot takakontin sisällöstä. Takapenkin jalkatilassa ja takapenkillä olleet ruokakassit ja vesipullopakkaukset pyrimme pitämään sen näköisinä, kuin olisimme juuri tulossa ostoksilta.

Kansalaisoikeuksien museo oli vaikuttava. Siellä esiteltiin erityisesti Martin Luther King Jr.:n, mutta myös muiden ihmisoikeusaktivistien tekemää työtä. Oli häkellyttävää nähdä aitoja kylttejä, joilla värilliset ja valkoiset oli ohjattu erilleen, samoin bussi, jonka etuosa oli valkoisille ja takaosa värillisille. Ja tästä kaikesta on vain muutama vuosikymmen! Lähes pari vuosisataa aiemmin kirjoitettu itsenäisyysjulistus koski liian pitkään vain valkoista kansanosaa.




Kierroksen kohokohtana oli tietenkin saapuminen motelli Lorrainen huoneiden 306 ja 307 luo. Huoneen 306 parvekkeen edessä on seppele Kingin muistolle, ja parvekkeen alle on pysäköity pari amerikanrautaa, joilla ei ole historiallista merkitystä tai sidettä Martin Luther King Junioriin, mutta jotka johdattavat museokävijän hyvin 60-luvun tunnelmaan.




Pidimme vierailun melko lyhyenä siksikin, että alue vaikutti turvattomalta, ja jatkoimme Memphisin keskustaan. Olimme saaneet Pittsburgissa Steveltä vinkin, että hotelli Peabodyn ankat ovat näkemisen arvoisia. Halusimme lisäksi kävellä Memphisin keskustassa ja meillä oli jo nälkäkin, joten lähdimme ajamaan Memphisin keskustaan Peabodyn lähettyville.

Löysimme parkkipaikan Peabodyn vierestä ja menimme syömään TGI Friday’s -ravintolaan – olihan perjantai. Emme olleet käyneet vielä kertaakaan TGI Friday’ssä road tripin aikana, joten se tuntui hyvältä valinnalta. Ja sitä se olikin! Olisiko TGI Friday’sin lähin Suomen vastine ehkäpä Helsingistä Ateneuminkujalta löytyvä Morrison’s tai S-ryhmän Memphis-ravintolat? Reilun kokoisia annoksia ja hyviä makuja alkuruoaksi ottamistani mozzarellatikuista aina jälkiruokaan, suklaakakkuun asti – sen jo jaoimme Rikun kanssa, ei näihin amerikkalaismittaisiin annoskokoihin pysty yksin kolmen ruokalajin verran :D Erona Morrison’siin, enemmän Kampin Grill Itin tyylisesti, TGI Friday’sissa saa koota itse annoksensa – päättää siis laajasta valikoimasta lihan ja lisukkeet, kuten perunat tai kasvikset. Tomaatti-mozzarellasalaatti oli sopivan raikas kumppani pääruoalleni. Kaiken kaikkiaan TGI Friday’s on oikein mukava ja rento ruokaravintola, ja konsepti on saatavilla kymmenistä amerikkalaisista kaupungeista. Suosittelemme!








Seuraavaksi kävimme katsomassa, miltä Peabodyn sisällä näyttää, ja tietenkin tervehtimässä ankkoja, jotka polskivat alakerran suihkulähteellä. Vitriinien bling-bling oli jo sokaissut meidät matkalla ankoille, joten lähdimme hetkeksi kävelylle hotellin lähistölle. Olimme tietääksemme downtownissa, joten olimme aika ihmeissämme, missä kaikki ihmiset olivat keskustasta perjantai-iltapäivänä. Sittemmin kuulimme, että downtownin elämä on nykyään lähinnä Beale Streetillä ja Peabodyn yhteydessä olevassa Peabody Placessa. Näillä kulmilla Memphisiä näytti todella oudon hiljaiselta. Olimme ajatelleet, että katsauksen Memphisiin olisi voinut ottaa näiden kahden Memphis-ikonin tuntumassa, mutta kun eräs kadunmies kiinnostui kamerastani vähän turhan paljon jo parin korttelin päässä, jäi kierros lyhyeksi ja palasimme takaisin Peabodyn siipien suojiin tämän jättikokoisen lipun kautta:




Peabodyn ankoista on tehty melkoinen show. Ankat marssivat suihkulähteelle päivittäin kello 11 ja ankkamarssi suihkulähteeltä hisseille on kello 17. Ankoille levitetään punainen matto ja hotellilla on töissä punaiseen univormuun sonnustautunut Duck Master, ankkamestari. Syntymäpäivälahjanaan eräs mies sai osallistua tähän juhlavaan ankkamarssiin kunnianarvoisena ankkamestarina. Myös useat julkisuudenhenkilöt ovat olleet avustamassa ankkamestaria kahdeksan vuosikymmenen aikana, joina ankkamarssi on ollut Peabodyn vetonaulana. Itse ohjelmanumero oli ohi nopeasti, mutta keräsi satoja katsojia. Lapsille oli varattu istumapaikat lattialta punaisen maton molemmin puolin.








Lähdimme ajamaan kohti aivan Gracelandin vieressä olevaa leirintäaluetta. Kartano on toisella puolen katua kuin leirintäalue, hotelli, lipunmyynti, myymälät, ravintolat, Elviksen lentokoneet ja autonäyttely. Yöpyminen leirintäalueen ja myymälöiden välissä olevassa Heartbreak Hotellissa olisi kiinnostanut kovasti, mutta TripAdvisorin käyttäjien arviot olivat niin vaihtelevia ja leirintäalue vaikutti hyvältä, joten tyydyimme leirintäaluemajoitukseen.

Olimme ainoat telttailijat, mutta nurmikenttä, johon saimme telttamme levittää seuraaviksi kahdeksi yöksi, oli reissun parhaimpia. Tämä oli matkan ainoa telttamajoitus niin, että olimme samassa paikassa kaksi yötä peräkkäin. Jätimme teltan päivän ajaksi paikoilleen, mutta makuupussit ja muut tavaramme otimme teltasta autoon talteen. Alueen portilla oli ympärivuorokautinen vartiointi ja alueella myös kiersi vartija – ja hyvä niin, tämä olikin ainoa leirintäalue, jossa tuntui ihan tarpeelliselta, että alueella oli vartiointi. Elviksen koti kun sattuu sijaitsemaan suht levottomilla kulmilla. Leirintäalueen kylpyhuoneet olivat yhtä hyvätasoiset kuin KOA-leirintäalueillakin, ja muutenkin viihtyvyyteen oli selvästi panostettu: Elviksen musiikki kuului kaiuttimista pienellä ulko-oleskelualueella, nurmikentät ja ajoväylät olivat hyvin hoidetut, ja ajoväylät oli nimetty Elviksen tuotannon mukaan.




Halusimme vielä illaksi drive-in -elokuvaan. Tarkoituksenamme oli ollut käydä road tripillämme elokuvateattereissakin, mutta uutiset jopa elokuvateatterin penkkien kautta leviävistä luteista ällöttivät sen verran, että halusimme pysytellä turvallisessa Toyota Camryssamme. Drive-in oli Memphisin toisella laidalla. Keskustasta Gracelandin kulmille ajaessamme olimme huomanneet, kuinka pahasti vastaantulevien kaistat olivat ruuhkautuneet onnettomuuden vuoksi, joten etsimme ensin navigaattorista vaihtoehtoisia reittejä. Navigaattori kuitenkin väitti, että aiemmin ajamaamme reittiä pääsisi sujuvasti, joten lähdimme kokeilemaan, ja tie olikin saatu avattua liikenteelle nopeasti. Ruuhka oli aiemmin muodostunut siitäkin huolimatta, että yhteen suuntaan kaistoja oli ainakin neljä.




Drive-in -elokuvat näyttivät olevan perjantai-iltana ihan suosittua koko perheen huvia Memphisissä. Paikan nimi oli Malco Summer Drive-In, ja se sijaitsi osoitteessa 5310 Summer Avenue. Screenejä oli neljä, ja sisäänpääsy kustansi $7/hlö. Paikassa kävi muistaakseni vain käteinen. Kahviosta olisi voinut ostaa popcornia ja muita leffaeväitä, wc-tilat olivat aika heikossa kunnossa. (Naispuolisille road tripin suunnittelijoille totean, että kannattaa jo ennen reissua opetella, miten wc-istuimella istutaan istumatta. Osoittautuu tarpeelliseksi taidoksi halki Amerikan maan.)
Samaan rahaan sai katsoa kaksi peräkkäistä elokuvaa. Toisten screenien katsomoalueille pääsy oli estetty ajoväylillä olevin ”hampain”, mutta itselle mieluisamman toisen elokuvan malttoi katsoa kauempaakin. Äänet sai kuuluviin autoradion kautta, ja näin amerikkalainen drive-in -elokuvaelämys tuli koetuksi jo toista kertaa ja tällä kerralla tuplana.

Päivä 48 / 20.10.2012 / Memphis, TN [Graceland, Sun Studio & Beale Street]

Lauantaiaamuna heräsin innostuneena, olihan edessä omista matkan kohokohdistani toiseksi suurin. Hymy pysyikin korvasta korvaan koko päivän ajan. Graceland oli mahtava kokemus ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Luulimme, että lähtiessämme leirintäalueelta kävellen kohti Elvis-elämyksen lipunmyyntitiskejä aamulla puoli kymmenen tuntumassa olisimme ajoissa, mutta toisin kävi: Gracelandissa oli jo pitkät jonot. Siispä päätimme hankkia pientä luksusta elämäämme ja ostimme VIP-liput. Gracelandiin kannattaa mennä heti aamusta, ja silloinkin saa odotella, mutta välttää sentään osan ruuhkasta!




VIP-lipuilla pääsimme vierailemaan Elviksen kodissa jonon ohi ja VIP-lippuun sisältyi myös pääsy erillisnäyttelyyn, jossa oli esillä Elviksen ja Lisa Marien henkilökohtaisia tavaroita. Videolla pyöri Lisa Marien haastattelu. Itselleni tästä erityishuoneesta jäivät parhaiten mieleen Elviksen upea pieni matka-arkku ja erään iäkkäämmän Graceland-vierailijan hymy hänen huomatessaan, että Elvis kiinnostaa nuorempaakin sukupolvea.




Erityisnäyttely oli kuitenkin vuorossa vasta kartanokierroksen jälkeen. Lipunmyynti ja kaupat sijaitsevat toisella puolella katua, ja varsinainen Elviksen koti on kadun toisella puolella. Sinne mennään pienoisbusseilla, ja ennen bussiin astumista jokainen saa korvilleen audio-oppaan. Elviksen kotiin siis ei kävellä sisään ”tuosta vain”, vaan alueelle mennään ja sieltä lähdetään pois pienoisbussin kyydillä.




Eipä aikaakaan, kun astuimme sisään Elviksen kotiin, jossa sisäänkäynnistä oikealla oli olohuone ja sen takana vielä toinen huone, jonka keskipisteenä oli flyygeli. Vasemmalla oli ruokailutila ja edestä nousi portaat yläkertaan, jonne kierroksella ei päässyt. Audio-oppaassa kerrottiin, että Elviksen eläessä vieraat eivät tulleet yläkertaan, joten Elviksen yksityisyyttä kuulemma kunnioitetaan tällä tavalla hänen kuolemansa jälkeenkin.








Edempänä pääkerroksessa oli 60-70-luvuille tyypillinen keittiö. Täältä kierros jatkui alakertaan, jossa oli toinen oleskelutila televisioineen, baaritiski ja tietenkin biljardihuone. Toisia portaita pääsi takaisin pääkerrokseen, jossa oli The Jungle Room – viidakkohuoneena tunnetuksi tullut huone kaikkine eläinveistoksineen, taljoineen, marmoripöytineen ja muine yksityiskohtineen. Elvis selvästi piti apinoista, koska apinaveistoksia oli sekä pääkerroksessa että alakerran oleskelutilassa.




















Elviksen kartanon takana oli erillinen rakennus, jossa oli Elviksen isän, Vernonin, toimisto. Tilaa käytettiin mm. Elvikselle tulevan postin avaamiseen. Saman rakennuksen toisessa päässä oli tila, jota Elvis oli käyttänyt mm. ammuntaharjoitteluun. Talon takana oli myös hevosaitaus. Takapihan puolelta oli käynti myös palkintorakennukseen, jossa oli valtavasti tietoa ja muistoja Elviksen musiikki- ja elokuvaurasta sekä henkilökohtaisesta elämästä, vitriinissä esillä olevia Elviksen ja Priscillan hääasuja myöten.








Elvis oli rakentanut takapihalleen oman rakennuksensa racquetball-harrastustaan varten. Tuon rakennuksen oleskeluhuoneessa Elvis vietti aikaansa kuolinpäivänsä aamuna. Harrastushuone on sittemmin muutettu Elviksen levypalkintojen ja esiintymisasujen pyhätöksi.








Kartanon vieressä ovat Elviksen ja hänen vanhempiensa sekä isoäitinsä hautakivet. Elviksen hauta ja viereiset haudat ovat täynnä kukkia ja muistoja hänen faneiltaan, ja meditaatiopuutarhaksi (Meditation Garden) nimetyssä paikassa oli ruuhkaksi asti ihmisiä, jotka jonottivat päästä käymään Elviksen haudalla.








Meditaatiopuutarhasta pääsi kiertämään kävellen takaisin kartanon eteen. Otimme toisistamme kuvat, ja jälleen onneksemme paikalle sattui pariskunta, joka tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan. Rikun kuvia ei tältä päivältä olekaan kovin montaa, koska unohdin ottaa Rikusta kuvia, kun olin niin tohkeissani kaikesta näkemästäni!












Pelkkään kartanokierrokseen kaikkine erillistiloineen meni aikaa puolenpäivän tuntumaan. Lähtiessämme kartanolta pienoisbussi ajoi ensin kartanoalueen takaosaan, jossa saimme bussin ikkunoista nopean silmäyksen Elviksen tontilla sijaitseviin muihin rakennuksiin – siellä oli mm. asuinrakennuksia hänen sukulaisilleen. Tämä oli pieni VIP-lipun tuoma extra, samoin kuin jo aiemmin mainitsemani erillisnäyttely. Sitten siirryimme takaisin toiselle puolen katua. Gracelandia vastapäätä oli lipunmyynnin lisäksi muutamia ruokapaikkoja, tietenkin monia Elvis-tuotteiden myymälöitä, Elviksen yksityislentokoneet ja oma näyttelynsä Elviksen autoille. Elvis-dokumentteja ja konserttitaltiointeja oli katsottavissa useammassa eri paikassa. Jätimme konserttitaltiointien ja Elviksen lapsuusdokumentin katsomisen suurimmaksi osaksi väliin, koska olin jo ostanut Elvis on tour -konserttitallenteen blu-raynä Clevelandista ja olimme seuraavana päivänä menossa vierailemaan Elviksen lapsuudenkodissa Tupelossa. Lounasnälästä pääsi eroon tällaisessa paikassa:




Elviksen lentokoneista kerrottakoon, että ne olivat mukavia liikkuvia minikoteja. Prameana yksityiskohtana olivat kullatut käsienpesuallas ja turvavöiden lukot! Elviksen sängyn kohdalla mietin, kuinkahan monen muun kuin Priscillan kanssa hän on malttanut siinä aikaa viettää…








Autonäyttely oli tietenkin hieno osa Graceland-kokemusta. Elviksen kuuluisan vaaleanpunaisen Cadillacin lisäksi esillä oli mm. Elviksen ensimmäinen Rolls Royce Silver Cloud vuodelta 1960 ja upea valkoinen Lincoln Continental Mark II vuosimallia 1956.












Gracelandissa kävijän kannattaa varautua laajaan Elvis-tuotteiden tarjontaan. Myynnissä on mm. Elviksen tuotantoa (myös LP-levyjä!), Elviksestä kertovia kirjoja ja jopa Elvis-aiheinen Monopoly. Postikorttikokoelmani karttui ainakin parillakymmenellä postikortilla. Olimme jo tähän mennessä nähneet teema-aiheisia Monopoly-pelejä jos jonkinlaista: kansallispuistot, Kummisetä (jonka Riku ostikin Paramount Picturesilta) jne. Jo aiemmin minun oli ollut vaikea vastustaa Las Vegas -aiheista Monopolya, ja olinkin sanonut, että jos näemme Elvis-aiheisen, on se pakko hankkia. Ja täältähän se sitten löytyi!

Aika Gracelandissa meni todella nopeasti – neljä-viisi tuntia meni ohi hetkessä. Lentokoneisiin tutustumisen, Elviksen autonäyttelyn ja ostosten teon jälkeen meidän pitikin jo lähteä Sun Studiolle, jotta ehdimme vierailulle vielä samana päivänä. Gracelandista pääsee Sun Studiolle kätevästi maksuttomalla bussilla, ja busseja taisi mennä suunnilleen tunnin välein.








Sun Studiolla meni seuraavan kierroksen alkua odotellessa reilu vartti, ja itse kierros kesti noin kolme varttia. Opastettu kierros alkoi vanhan studiorakennuksen yläkerrasta, jossa vitriinit olivat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia: mm. Elviksen sosiaaliturvatunnuskortti, jossa Elviksen nimi on kirjoitettu alkuperäiseen muotoonsa Elvis Aron Presley (myöhemmin Aron muuttui Aaroniksi) ja Sun Studion historiasta kertovia musiikintallennusvälineitä.




Kierros huipentui tietenkin äänitysstudioon, jossa Elvis ja Johnny Cash levyttivät hittejään uransa alkuvuosina. Persoonallinen oppaamme kertoi Sun Studion historiasta värikkäästi. Vierailun aikana opimme muun muassa, että Elvis oli tullut nauhoittamaan laulua äidilleen syntymäpäivälahjaksi, ja johtajan sihteeri oli huomannut hänen kykynsä.

Tilan akustiikka on edelleen ennallaan siihen, millainen se on ollut silloin, kun Elvis ja kumppanit levyttivät Sun Studiolla. Katto on rakenteeltaan erikoinen. Kierroksen lopuksi jokainen halukas pääsi ottamaan kiinni mikrofonista ja astumaan ”Elviksen rastin” kohdalle – jokaisen paikka oli merkitty lattiaan. Me jätimme tämän mahdollisuuden käyttämättä ja siirryimme nauttimaan virvoitusjuomia Sun Studion kahvion puolelle. Memphisissä on lämmin lokakuussakin!








Kävelimme Sun Studiolta Beale Streetille. Matka oli vaikuttanut edellisenä päivänä alueella ajaessamme lyhyeltä, mutta tuntuikin kovin pitkältä, kun muut kävelijät olivat todella vähissä. Memphis ei todellakaan kuulu niihin kaupunkeihin, joissa liikutaan jalan. Etsimme Beale Streetiltä sopivaa baaria, jossa kuuntelisimme elävää musiikkia, mutta taisimme olla liikkeellä liian aikaisin. Päätimme istahtaa yksille baariin, jossa näytti tältä:




Aloimme olla nälkäisiä. Olimme saaneet Gracelandin leirintäalueella vinkin hyvästä ruokapaikasta, ja lähdimme sinne taksilla. Illan päätteeksi kyseisestä ravintolasta pääsi maksutta vaaleanpunaisella Cadillacilla takaisin leirintäalueelle. Näppärää, vähän outoa, mutta ihan hauskaa. Paikan nimi oli Marlowe's Ribs & Restaurant ja siellä tarjoiltiin palkintojakin saanutta BBQ-ruokaa, mutta Syracusen Dinosaur BBQ:n ruokia se ei valitettavasti päihittänyt.

Päivä 49 / 21.10.2012 / Memphis, TN - Tupelo, MS [Elvis Presley Birthplace] - [Natchez Trace Parkway: Milepost 303.2, AL] - Hohenwald, TN - Manchester, TN

Aamulla oli aika jatkaa matkaa Elviksen synnyinkaupunkiin Mississipin osavaltion puolelle Tupeloon. Emme olleet käyneet syömässä aamiaiseksi vielä koko matkan aikana pannukakkuja, joten seitsemännen viikon sunnuntaiaamuna oli jo aikakin mennä aamiaiselle/brunssille IHOP:iin (The International House Of Pancakes). Siellä pannukakkuja saa ihan millä tahansa lisukkeilla, kuten mansikoilla ja kermavaahdolla tai suklaakastikkeella. (Totta, minunkin olisi kannattanut ottaa mansikat ja kermavaahto, ne sopivat paremmin pannukakkujen kaveriksi.)

Ajoimme Tupelossa suoraan Elviksen synnyintalolle. Jostainhan pienen paikkakunnan täytyy hengittää, ja tässä tapauksessa Tupelo hengittää Elviksestä. Opimme, että Elvis oli lahjoittanut konserttirahansa, jotta hänen synnyinkodistaan tehtiin Tupelossa museo. Harmillisesti Elvis ei ostanut paikkaa itselleen, koska osana Gracelandin kokonaisuutta se saattaisi toimiakin, mutta nyt paikassa ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Paikalle on rakennettu vastavalmistunut tapahtumakeskus, jonka elokuvateatterissa oli tarkkaakin tarkempi tekniikka heijastettuna valkokankaalle – ja siinä näytettiin näytelmää, joka kertoi Elviksen lapsuudesta! Meidän olisi tehnyt mieli lähteä esityksestä kesken kaiken (olimme ainoat katsojat juuri siinä näytöksessä, filmi pyöri non-stop), muttemme hennoneet, koska lipunmyyjä oli kertonut tästä videosta niin innoissaan ja maininnut, ettemme ”ole koskaan nähneet emmekä näe tätä kuvamateriaalia missään muualla” – ja hyvä niin… Tämän ”elämyksen” olisi saanut ilman lippuakin. Sen sijaan vierailu Elviksen synnyinkodissa olisi maksanut $5, ja toisena vaihtoehtona myytiin $15 maksanutta lippua, johon sisältyi pieni Elvis-museo ja kirkkovierailu. Erehdyimme ottamaan tämän rahastuslipun (Gracelandissa lipulle sai vastinetta toisin kuin täällä).

Tapahtumakeskuksessa oli siis pieni museotila, jossa olo esillä Elviksen perhetutun Janelle McCombin henkilökohtainen kokoelma. Kokoelma oli siitä mielenkiintoinen, että se sisälsi huomionarvoisia havaintoja Elviksen lapsuuden suosikkisankarihahmosta Captain Marvel Juniorista ja sen mahdollisesta yhteydestä Elviksen lavapukeutumiseen hänen uransa huippuvuosina. Lehtien yhteydessä olleessa esittelytekstissä spekuloitiin, oliko Elvis kopioinut käyttämänsä salamalogon, idean viitasta ja hiustyylinsä sarjakuvahahmolta. Hienointa koko näyttelyssä oli Elviksen käsin kirjoittama viesti Janelle McCombille. Esillä oli myös Elviksen vaatteita, vanhoja fanituotteita ja lippuja konsertteihin. En kuitenkaan ole varma, olivatko nämä näyttelyesineet kymmenen dollarin arvoisia, jonka verran ”yhteislipusta” joutui maksamaan enemmän verrattuna pelkkään käyntiin synnyinkodissa. Ainakaan kirkkokäynti ei tuonut lipulle lisäarvoa (pikemminkin meille oltaisiin voitu maksaa siitä, että menimme sinne):




Pihapiirissä oli siis kaksi rakennusta: Elviksen synnyinkoti ja hänen lapsuuden kirkko, joka oli siirretty Elviksen synnyinkodin viereen vuonna 2008. Elviksen synnyinkotiin oli tuotu kalusteet näyttämään, millainen kalustus tyypillisesti tällaisessa kaksihuoneisessa pienessä talossa tuohon aikaan oli ollut. Meidät vastaanotti opas, joka kertoi, että Elviksen vanhemmat olivat myyneet kaikki kalusteensa, kun perhe oli muuttanut paremman elämän toivossa Memphisiin Elviksen ollessa vasta pikkupoika. Eivätpä vanhemmat vielä tuolloin arvanneet, mitä heidän pojastaan myöhemmin tuli.

Kirkossa tuli tunne, kuin paikalla yritettäisiin käännyttää uskoon. Lyhyen esittelyn jälkeen koko seinän kokoiset valkokankaat laskeutuivat kirkon eteen ja sivuseinille, ja tällä pyrittiin luomaan vaikutelma kuin vierailija olisi Elviksen lapsuuden jumalanpalveluksessa – joka oli jälleen näytelty, samaan tapaan kuin tapahtumakeskuksen videolla. Jälleen esitystekniikka oli häikäisevää, harmi ettei sisältö ollut samalla tasolla. Tästäkään tilaisuudesta ei päässyt lähtemään kesken kaiken pois. Esityksen loputtua tämä oli tarpeeksi Tupeloa meille, ja kävimme vain nappaamassa pari kuvaa Elviksen synnyintalolla ja lähdimme jatkamaan matkaa.




Käynti Tupelossa siis osoittautui melkoiseksi pettymykseksi ja rahastukseksi. Paikassa ei tuntunut olevan sellaista historiallistakaan sidettä Elvikseen kuin Gracelandissa oli, koska kaikki oli näyteltyä tai siirrettyä tai esimerkinomaista. Jos aikoo käydä sekä Tupelossa että Memphisissä, kannattaa ainakin mennä ensin Tupeloon, jotta pettymys ei ole yhtä suuri kuin se meillä oli.

Jotain hyvää käynnistämme Tupelossa kuitenkin seurasi, koska olin huomannut karttakirjasta, että Tupelosta kohti Tennesseen osavaltiota kulki Alabaman osavaltion kautta Natchez Trace Parkway. Tämä maisemareitti olikin todella hyvä valinta. Ehdimme käväistä reitin Tupelon läheisellä Natchez Trace Parkwayn vierailukeskuksella. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisi Natchez Tracea pitkin voinut ajaa useamman päivänkin, vieraillen reitin luontokohteissa. Ylipäätään kaikki Parkway-merkityt tiet kannattaa ottaa huomioon road trip -reittiä suunniteltaessa! Me emme valitettavasti ehtineet valoisan aikaan minnekään reippailemaan, joten maisemareitin ihailu tapahtui tällä kertaa autosta käsin. Sen verran pysähdyimme kuitenkin jaloittelemaan, että voimme sanoa käyneemme Alabamassa. :)

Minäkin tartuin Camryn rattiin kiinni noin 80 mailin ajaksi, jottei Rikun tarvinnut ajaa koko ajan. Halusin tietenkin kokeilla, onnistuisiko ajaminen vihdoinkin. Harmillisesti niskani kipeytyi ajamisesta jälleen, joten tämä reissun neljäs ajokertani jäi osaltani viimeiseksi (ensimmäinen oli muutaman mailin matka Tyynenmeren rannalla, toisella kerroilla ajoin viitisenkymmentä mailia aavikolla, kolmannella kerralla ajoin pari muutaman mailin matkaa Pittsburgissa).

Pimeä tuli, ja siirryimme sopivassa vaiheessa pois Natchez Trace Parkwayltä, koska emme kuitenkaan nähneet maisemia, ja tielle pomppi pimeän tultua melkoinen määrä peuroja useampaan eri otteeseen. Kertaakaan kolari ei ollut todella lähellä, mutta kyllä Rikun jalka hypähti jarrulle useampaan otteeseen. Matkalla ajoimme syömään periamerikkalaisesti drive-in -pikaruokaravintolaan nimeltään Sonic, jossa ei edes ole lainkaan mahdollisuutta ruokailla sisällä. Tilatessa ruoat parkkiruudun vieressä olevaan automaattiin puhumalla, ja kun tarjoilija tulee ojentamaan ruoat paperipussissa auton ikkunasta, sitä todella tietää olevansa Amerikan ihmemaassa. Ei siinä mitään, Sonic tarjosi roskaruokakategoriassa korkealle yltävää mättöä, mutta näimme road tripillämme myös liudan muita – jotkut aivan käsittämättömiä – drive-in -palveluja, ja totesimme, että se on ihan kiva, että Suomessa pitää ainakin vielä toistaiseksi astua autosta ulos esimerkiksi asioidakseen pankissa.




Navigaattoriin oli kirjoitettu osoitteeksi Hohenwaldin KOA Tennesseen osavaltion puolella. Yllätykseksemme kyseisellä leirintäalueella oli portit, eikä sinne enää päässyt siihen aikaan illasta. Jouduimme siis vielä jatkamaan matkaa pidemmäksi, ja valitsimme määränpääksi Manchesterin KOA:n, koska se oli lähimpänä seuraavan päivän vierailukohdettamme eli Jack Daniel’sin viskitislaamoa pienessä Lynchburgin kaupungissa.

Seitsemäs viikko oli päätöksessään, ja Rikun sammuttaessa auton moottorin olimme matkanneet noin 9150 mailia halki Yhdysvaltojen. Kuluneella viikolla olimme ehtineet olla seitsemässä eri osavaltiossa: Oklahoma (The Sooner State), Kansas (The Sunflower State), Missouri (The Show Me State), Arkansas (The Natural State), Tennessee (The Volunteer State), Mississippi (The Magnolia State) ja Alabama (Yellowhammer State). Tällöin meillä ei ollut vielä tietoakaan, että loppureissun suunnitelmat muuttuisivat hurrikaanin takia – jos olisimme sen tienneet, olisimme tietysti tehneet matkasuunnitelmamme uusiksi. Seuraavassa päivityksessä kerron kahdeksannen viikon tapahtumista, ellei Riku ehdi sitä ennen kirjoittaa omia muistelmiaan englanniksi paria-kolmea viikkoa aiempaa. Tarkoituksenamme on päivittää blogia helmikuun aikana.
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad