Viskitislaamon Jack, Suuret Savuiset ja sinisen mäenrinteen maisematie

Näiden viimeisten matkapäivitysten kirjoittaminen tuntuu haikealta melkein neljä kuukautta kotiinpaluun jälkeen. Vaikka jotkut yksityiskohdat, kuten eri leirintäalueiden erot, olisivat olleet paremmin mielessä matkalla ollessamme, oli oikea päätös nauttia tuolloin matkasta ja muistella tapahtumia nyt myöhemmin.

Kahdeksannella viikolla alkoi tuntua, että kohta palaamme takaisin kotiin, vaikka jäljellä oli vielä ”normaalin” lomamatkan eli vajaan kahden viikon ajan matkailua. Muutimme sen verran alkuperäistä suunnitelmaa, että ehdimme käydä mm. Jack Daniel’sin tehtaalla – se tietysti tarkoitti hieman tiukempia ajopäiviä Blue Ridge Parkwayn varrelle, mutta oli jälleen onnistunut valinta, koska saimme mahdutettua kahteen kuukauteen yhden mielenkiintoisen vierailukohteen lisää.

Päivä 50 / 22.10.2012 / Manchester, TN - Lynchburg, TN [Jack Daniel's Distillery] - Crossville, TN

Kahdeksannen matkaviikon aluksi olimme takaisin Tennesseen osavaltiossa. Maanantaiaamu alkoi oravakevennyksellä. Kymmenkunta oravaa leikitteli ja kisaili ympäri autoa. Välillä avasin ikkunan ottaakseni kuvia, ja pian ikkuna piti jo sulkea sen pelossa, että kohta meillä olisi orava sisällä!




Lähdimme Manchesterin KOA-leirintäalueelta kohti Lynchburgia paikallisen postin kautta. Edellisinä seitsemänä matkaviikkona takakontti oli täyttynyt, ja olimme päättäneet lähettää osan ostoksistamme postitse kotiin. Yksi ylimääräinen matkalaukku ei nimittäin olisi riittänyt, jos olisimme yrittäneet tuoda kaiken mukanamme paluulennolla. ;) Laskimme, että paketti olisi suunnilleen samaan aikaan kanssamme perillä Suomessa, ja niinhän siinä lopulta kävikin. Lähetimme lähinnä painavia ja tilaa vieviä ostoksia: kirjoja ja Monopoly-lautapelit, ja laatikon täytteenä oli vaatteita. Lähetyksen paino oli reilu 36 paunaa, eli noin kuusitoista ja puoli kiloa. Hintaa sille tuli suunnilleen saman verran kuin ylimääräisistä matkatavarakiloista olisi tullut. Postittamista varten kannattaa kirjoittaa jo etukäteen lista tavaroista, joita on lähettämässä, ja niiden arvoista. Se nopeuttaa huomattavasti asiointia postin kassalla, kun ei tarvitse alkaa siinä laskemaan. Me laitoimme postipakettiin myös kuitit mukaan siltä varalta, jos paketti olisi kiinnostanut tullia –kaikki tiedot olisivat olleet valmiita.




Saavuimme Lynchburgiin Jack Daniel’sin viskitislaamolle alkuiltapäivästä. Puiden rungot ovat mustuneet tehtaan takia, ja epäselväksi jäi, kuinka kovat ympäristövaikutukset tällä on, mutta puunrungot ja vihreät lehdet näyttivät kauniilta.




Tislaamolla on kahdenlaisia kierroksia: tehdasesittelyjä ja maistiaisia. Tehtaan esittelykierrokset ovat maksuttomia, maistiaiskierros olisi maksanut muistaakseni $10. Etenkään minua ei maistiaiskierros kiinnostanut, eikä Rikukaan halunnut sille, joten menimme tutustumaan tehtaaseen. Kierrokseen sisältyi koko valmistusprosessin esittely, käynti alkuperäisessä toimistorakennuksessa ja lähteellä, jonka tasaisesti läpi vuoden yhtä kylmänä pysyvä vesi on olennainen osa Jack-herran viskiä.




Tapasimme tislaamolla suurten järvien alueella, Michiganin osavaltiossa, asuvan miehen, jolla oli suomalaistaustaisia metsästyskavereita. Hän oli aivan innoissaan, kun selvisi, että olemme Suomesta. Olimme ottaneet mukaan muutaman salmiakkirasian, ja mies kerrassaan liikuttui, kun annoimme kaksi rasiaa hänelle, jotta hän voisi antaa ne kavereilleen! Juuri tällaiset pienet juttutuokiot painuivat hyvin mieleen matkallamme.

Jack Daniel’silla on tehty taidetta siitä, kuinka viskitynnyreistä otetaan itse tuotteen ohella jokainen dollari irti. Tehtaalta voi ostaa jopa oman tynnyrin, josta saa noin 250 pulloa viskiä ja tynnyrin päälle oman nimensä! Ihan halpaa lystiä se ei ole, koska osavaltion veroista riippuen tynnyri maksaa 8 000 - 12 000 dollaria. Viskinvalmistukseen käytettyjen tynnyreiden puolikkaita myydään oppaan kertoman mukaan myös Walmarteissa isoina kukkaruukkuina, ja Lynchburgin keskustassa näimme tynnyrinpuolikkaiden lisäksi myös muita tapoja, joilla käytettyjä tynnyreitä hyödynnettiin:







Hyvä esimerkki Amerikan ihmemaan kummallisuuksista on, että maailman kuuluisin viskitislaamo sijaitsee dry countyssä, eli alueella, jolla ei saa myydä alkoholia! Tehtaalla myydään kyllä pulloja, ja sisältö vain ”sattuu olemaan” pullossa. ;) Tislaamolla myytäviin pulloihin saa viiden dollarin lisämaksulla kaiverruksen. Mikä mainio lahja viskinystävälle, ja Riku osti myös ”virallisen road trip -pullon” itselleen muistoksi.

Ajoimme yöksi Crossvillen KOA-leirintäalueelle, joka oli sopivasti matkamme varrella Great Smoky Mountainsin kansallispuistoon. Kansallispuistoa lähempänä olevilla leirintäalueilla telttapaikat olisivat olleet parikymmentä dollaria kalliimpia.

Päivä 51 / 23.10.2012 / Crossville, TN - [Great Smoky Mountains: Cades Cove - Clingman's Dome] - Swannanoa, NC

Tiistaiaamuna lähdimme ajamaan kohti Great Smoky Mountainsin kansallispuistoa. Smokies on maksuton kansallispuisto toisin kuin aiemmat vierailemamme, ja ylipäätään ainoa isoista Yhdysvaltojen kansallispuistoista, jossa park ranger ei ole perimässä puiston portilla automaksua. Osa puistosta on Tennesseen osavaltiossa ja osa North Carolinassa, joten päivän aikana siirryimme jälleen uuteen osavaltioon.

Koska oli matkan toiseksi viimeinen tiistai, oli jo aikakin käydä syömässä Ruby Tuesday -ravintolaketjussa. Lounas siellä oli ihan ok, muttei yltänyt esimerkiksi TGI Friday’sin tasolle. Positiivista Ruby Tuesdayssa on salaattibuffet, josta saa koota haluamansa annoksen. Salaattibuffetin sai yhdistettyä valitsemaansa annokseen parilla dollarilla, tai jos sen olisi ottanut pelkästään (mikä sekin olisi riittänyt – minulta jäi puoli pääruokaa syömättä), olisi se ollut kymmenisen dollaria.




Iltapäivän aikana ei Smokiesilla ehtinyt paljoa. Nimesimme Great Smoky Mountainsin kansallispuiston mummopuistoksi, koska joka puolella oli mummoja ja vaareja taitettavien tuoliensa kanssa istuskelemassa milloin missäkin sekä ajelemassa puolet nopeusrajoituksesta pitkin kansallispuiston teitä. Tämä hidaste kannattaa ottaa huomioon suunnitellessa ajomatkojen pituuksia täällä, koska ylipäätään hitaat tiet muuttuivat vielä hitaammiksi (tuskallisen hitaiksi).

Cades Coven reittiä oli suositeltu kansallispuiston kotisivuilla, joten lähdimme ajamaan ensin sinne. Pysähdyimme lyhyesti reitin keskivaiheilla olevalle vierailukeskukselle, josta haimme jälleen leiman Rikun kansallispuistopassiin. Maisemat reitin varrella olivat kauniita, mutta suuremman vaikutuksen teki reitti, jota pitkin ajoimme sisemmälle puistoon. Valo siivilöityi kauniisti puiden latvojen läpi.




Iltapäivä meni ohitse nopeasti, joten meidän täytyi kiiruhtaa auringonlaskua varten Clingmans Domelle, joka on Tennesseen osavaltion korkein kohta (6643 jalkaa). Auringonlasku oli upea, mutta koska autoja oli kivunnut korkealle kymmenittäin, lähdimme pian auringon laskettua näkyvistä ajamaan eteenpäin, kun muut vielä jäivät ihastelemaan jäljellä ollutta hehkua. Clingmans Dome on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.




Smokiesilla olisi ollut useita muitakin mielenkiintoisia käyntikohteita, mutta halusimme päästä ajamaan pitkin Blue Ridge Parkwaytä seuraavina päivinä Interstaten sijaan, joten ajoimme illalla Ashevillen seudulle. Ajoimme ensin Ashevillen länsipuolelle KOA-leirintäalueelle (Asheville West), mutta telttapaikka oli huono, joten jatkoimme itäpuolen KOA-leirintäalueelle, jossa telttapaikka oli paljon parempi. Pystytimme teltan leirintäalueen keskellä virtaavan joen varrelle.

Päivä 52 / 24.10.2012 / Swannanoa, NC - [Blue Ridge Parkway] - [Grandfather Mountain] - Boone, NC

Aamulla joka puolella oli kauniin utuista. Asheville East KOA sijaitsikin yhdellä kauniimmista paikoista, joissa yövyimme.







Maisemat vain paranivat päivän aikana, kun lähdimme ajamaan pitkin Blue Ridge Parkwaytä. Mainitsin tämän jo Natchez Trace Parkwayn kohdalla, mutta varmuuden vuoksi sanon myös uudestaan jokaiselle road tripin suunnittelijalle: katsokaa karttakirjasta tiet, jotka on merkitty parkwayksi! Ne ovat takuulla matkanne upeimpia reittejä. Päivän ajomatkat kannattaa suunnitella niin, että ehtii pysähtelemään paljon. Satakin mailia voi olla pitkä päivämatka parkwayllä, kun Interstatella se on ajettu hetkessä.







Voisi kuvitella, että lähes 17 000 kilometrin aikana maisemiin kyllästyisi, mutta ei. Yhdysvaltojen luonto on niin monimuotoinen, että aina kun ajattelimme nähneemme ”kaiken”, mitä tien varrella olisi nähtävää, tuli uudenlainen maisema eteemme. Blue Ridge Parkwayllä saimme ihastella ruskan värejä.




Iltapäivällä ajoimme Grandfather Mountainille, jossa ehdimme käydä Mile High Swinging Bridge -sillalla ennen pimeää. Grandfather Mountainille oli erillinen pääsymaksu, eikä se siis kuulu Blue Ridge Parkwayyn, vaan sitä ylläpitää yksityinen omistaja. Grandfather Mountainin kekseliäs juttu oli opaste-cd, jonka sai pääsymaksun yhteydessä.







Parkwayn varrella ei ole kahviloita tai ravintoloita, joten pienestä autoeväsretkestä huolimatta meillä oli kiljuva nälkä suunnistaessamme kohti leirintäaluetta. Navigaattori kertoi Subwayn sijaitsevan sopivasti reitin varrella. Yhdysvalloissa on jännästi Subway-tiskejä huoltamoiden yhteydessä. Hassua tässä mielestäni on, että Subwayn patongit ovat kuitenkin paljon terveellisempää roskaruokaa kuin hampurilaisateriat, ja huoltoasemien yhteydessä näimme usein juuri Subwayn, emme esim. jotain hampurilaisketjua, kuten Suomessa. Tosin hampurilaispaikkoja on teiden varrella – Interstateilla ja pienemmilläkin valtateillä – sen verran usein omina rakennuksinaan, että ehkäpä ne eivät tarvitse huoltoasemaa toimintansa tueksi?




Ajoimme illaksi Boonen KOA-leirintäalueelle, jossa oli hyvä telttapaikka. Henkilökunta oli ystävällistä ja kylpyhuoneet olivat siistit. Leirintäalueella oli myös hyvä pyykkitupa, jossa pesimme viimeiset pyykit reissun päällä.

Päivä 53 / 25.10.2012 / Boone, NC - [Blue Ridge Parkway] - Natural Bridge, VA

Torstaina ajoimme Blue Ridge Parkwaytä eteenpäin ja jälleen pysähdyimme tien varrella olevilla näköalapaikoilla. Tämäkin on yksi parkwayn ehdoton plussa ”tavalliseen” tiehen verrattuna: levikkeitä on tarkoituksella rakennettu tien varrelle, kun taas maantiellä on todella hankala pysähtyä minnekään, ellei halua ajaa jonkin talon pihaan tms.

Saimme ravintolaketjubongailuun jälleen yhden lisää, kun pysähdyimme syömään patongit Jimmy John’siin. Jimmy John’sin patonkien lähin kilpailija lienee Subway. Jimmy John’sista on saatavilla myös voileipä-tyyppisiä leipiä, ja erona Subwayyn verrattuna JJ:ssä kokonaisuudet ovat ennalta määriteltyjä, kun taas Subwayssä esim. kasvikset valitaan itse. Jos olet lähdössä road tripille, nähdessäsi Jimmy John’sin kyltin kannattaa ehdottomasti pysähtyä! Sen sijaan Blue Ridge Parkwayn vinkkilistassa kehuttu Mast General Store ei ollut mitenkään erikoinen kauppa.




Siirryimme Blue Ridge Parkwayltä isommille teille pimeän tultua ja ajoimme yöksi KOA Natural Bridgesiin Virginian osavaltion puolelle. Meillä oli ollut tarkoitus käydä kävelyllä lähistöllä olevalla luonnonsillalla ja mahdollisesti käydä katsomassa myös samassa paikassa olevaa luolastoa, mutta aika ei vain riittänyt tällä kerralla kaikkeen.

Päivä 54 / 26.10.2012 / Natural Bridge, VA - Lexington, VA [Virginia Military Institute & Museum of Military Memorabilia] - Fredericksburg, VA

Perjantaiaamuna hiusten kuivaus jäi kesken, kun päätä käännellessäni huomasin leirintäalueen kylpyhuonetilojen katossa olevan ötökkäarmeijan. Ötökät eivät olleet torakoita, mutta jotain muita ilkeännäköisiä pari-kolmesenttisiä otuksia. Yöh. Kun menin valittamaan asiasta toimistoon, henkilökuntaan kuulunut mies vain naureskeli minulle ja sanoi, että ihmisten mukanahan nuokin ovat levinneet ympäri maan, ja osoitti samalla seinää pitkin matkannutta samanlaista ötökkää. Jännä juttu, että jos ovat levinneet ympäri maan, miksen ollut nähnyt niitä missään aiemmista yli kahdestakymmenestä leirintäalueesta…

Olimme nähneet jo ainakin viimeisen viikon ajan halloween-teemaan koristeltuja leirintäalueita, kuten tämänkertainenkin:




Ajoimme Lexingtonin kaupunkiin, jossa on Virginia Military Institute. Olimme suunnitelleet käyvämme opastetulla kierroksella instituutissa, mutta olikin paraatipäivä, joten kaikki kadetit olivat paraatissa. Oli turha mennä kysymään, olisiko tuona päivänä järjestetty opastettuja kierroksia. Muina päivinä juuri kadetit pitävät kierroksia instituutin alueella. Näimme kuitenkin pätkän paraatia, ja komealtahan se näytti.




Päätimme käväistä Lexingtonin keskustassa lounaalla ja katsomassa, jos kohdalle osuisi jotain mielenkiintoista. Bongasimme sushiravintolan, jossa sushi ei ollut kovin kummoista, mutta täytti kuitenkin lounasnälän.

Kävelimme pari korttelia kohti keskustaa, ja huomasimme pienen museon kyltit. Mietimme hetken, olisiko paikka käymisen arvoinen. Kesken pohdintamme vanhempi rouva katsoi meitä kiinnostuneen näköisenä. Selvisi, että hän oli museon omistaja ja opas, ja oli ollut lähdössä tauolle, mutta meidän sattuessa paikalle halusikin pitää taukonsa myöhemmin. Siinä ei sitten enää voinut perääntyä, ja onneksi ei! Museum of Military Memorabilia oli ihan mahtava paikka. Vaikka olimme suunnitelleet lyhyttä käyntiä, ei meitä haitannut yhtään, että museolla meni pari tuntia. Museon omistaja ihastui meihin heti ensisilmäykseltä, eikä halunnut ottaa meiltä edes pääsymaksua.

Rouva kertoi, että museo on hänen 16 vuotta sitten edesmenneen miehensä yksityiskokoelma armeija-arvomerkkejä, -esineistöä ja -vaatetusta etenkin Iso-Britanniasta ja Yhdysvalloista, mutta kokoelma sisälsi univormuja, arvomerkkejä, päähineitä ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia ympäri maailman.

Omistaja mainitsi työskentelevänsä armeijainstituutin toimistossa aamupäivisin ja pitävänsä museota avoinna iltapäivisin. Vierailumme päättyessä selvisi, että hän oli täyttänyt kesällä 80 vuotta! Siinä oli todellinen teräsrouva, jolle toivomme pitkää ikää ja hyvää terveyttä tulevaisuudessakin. Vierailu Museum of Military Memorabilialla oli ennalta odottamaton kahdeksannen matkaviikkomme kohokohta.




Meidän oli jatkettava matkaa, jotta ehdimme ajaa illaksi Marylandin osavaltioon Fredericksburgin leirintäalueelle. Saavuimme sinne juuri ennen kahdeksaa, jolloin toimisto oli menossa kiinni, ja ehdimme jutella toimistoväen kanssa hetken tulevasta myrskystä. Ainakin seuraavana yönä myrsky olisi vielä kaukana, ja niinpä pystytimme teltan puista irronneiden lehtien täyttämälle ruohokentälle. Tämä oli reissun viimeinen yö teltassa, joka tuntui haikealta. Uskomatonta, että minäkin löysin itsestäni telttailijan kuluneiden kahden kuukauden aikana! Koska taivas oli pilvien peitossa, ei lämpötilakaan laskenut reissun viileimpiin lukemiin.
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad

Pittsburg, KS ja Eureka Springs, AR - kaksi erityisen mukavaa pikkukaupunkia!

Palasimme Suomeen perjantai-iltana 2.11.2012. Kotiinpaluun jälkeen meillä molemmilla matkalaisilla alkoi heti seuraavana maanantaina työt, ja ensimmäiset kaksi viikkoa menivät molemmilta työkiireiden äärellä. Marraskuun puolivälissä olin kiiruhtamassa Pasilan asemalla junaan, kun vasen jalkani taittui polvesta äkillisesti vasemmalle. Magneettikuvissa selvisi, että eturistiside oli poikki ja nivelkierukassa oli repeämä. Arjesta kyynärsauvojen ja ortoosin (sellainen Forrest Gump -tyypinen koko jalan mittainen jalkatuki) kanssa tuli yhtäkkiä todella hankalaa! Riku puolestaan ahkeroi kahdessa työssä loppuvuoden.

Polveni leikattiin 21.12.2012, ja nyt on toipumisen ja kuntoutuksen aika. Samalla on hyvää aikaa muistella matkaamme ja kertoa siitä myös täällä blogissa. Pahoittelut, että blogipäivityksiin on tullut näinkin pitkä tauko! Tämä päivitys kertoo siitä, mihin viimeksi jäin, eli seitsemännen viikon ensimmäisestä neljästä päivästä. Seuraavaa päivitystä ei tarvitse odotella kahta kuukautta. Hyvää alkanutta vuotta 2013 kaikille lukijoillemme, mukavia matkoja Suomessa ja maailmalla!

Päivä 43 / 15.10.2012 / Choctaw, OK - [Route 66] - Pittsburg, KS

Heräsimme seitsemännen viikon maanantaiaamuna Oklahoma Cityn itäpuolelta KOA-leirintäalueelta ja saatuamme ladattua lisää puheaikaa prepaid-puhelinliittymäämme AT&T:llä otimme suunnan kohti Amerikan pääkatua. Pian jo löytyi kylttejäkin, jotka opastivat meidät Route 66:n reitille, ja karttakirja oli jälleen suureksi hyödyksi. Monettakohan kertaa jo totean, että vaikka navigaattori onkin näppärä, ei tällaiselle reissulle kannata lähteä pelkän navin kanssa!




Pysyttelimme Route 66:lla useamman tunnin, vaikka matkanteko tätä reittiä olikin paljon hitaampaa kuin isoja valtaväyliä pitkin. Tien varrella oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja mukavanoloisia pieniä paikkakuntia, toisenlaisia – eläväisempiä – kuin aiemmat maantien varrella näkemämme pienet paikkakunnat. Tällainen ei jaksaisi ehkä kiinnostaa koko Route 66:n pituudelta, mutta jälleen kerran saimme huomata, kuinka road tripille kannattaa aikatauluttaa reilusti aikaa myös hitaampia teitä pitkin matkustamiseen, vaikka Rainman-elokuvasta tuttu teiden 152 ja 37 risteys Oklahoma Cityn länsipuolella jäikin tällä kertaa vierailematta.




Mieleen Route 66:n varrelta jäivät etenkin tien varressa ollut armadillo ja että eräs pieni paikkakunta oli nimeltään Chandler, josta tuli tietenkin mieleen tv-sarja Frendit (aiempi kuva taitaa kuitenkin olla jostakin muusta pikkukaupungista reitin varrelta). Route 66:lla oli myös outoja juttuja vailla selityksiä, kuten tämä ”historical building” (tämä oli ehkä vielä Oklahoman puolella):







Osavaltio vaihtui Oklahomasta Kansasiin. Iltapäivällä saavuimme Pittsburgiin, Rikun vaihto-opiskelukaupunkiin. Tämä on siis eri paikkakunta kuin vähän isompi kaimansa Pittsburgh! Ensivaikutelma Pittsburgista oli todella positiivinen, ja voin helposti kuvitella, että opiskelijat viihtyvät Pittsburgissa hyvin, vaikkei se mikään metropoli olekaan. Yliopistolla on selkeästi suuri rooli kaupungissa, koska Pittsburg State University oli kirjoitettu vesitorniinkiin.




Meillä oli kova nälkä, joten menimme syömään yhteen Rikun suosikkipaikoista, nimeltään Freddy’s. Täältä sai yhdet reissun parhaimmista ranskalaisista perunoista – ohuita, rapeita ja sopivan suolaisia :) Freddy’s-ketjun ravintoloita on eniten Kansasissa (ilmeisesti yhteensä 17), mutta muistakin osavaltioista niitä löytyy, ja ketju kasvaakin koko ajan - tällä hetkellä Yhdysvalloissa on reilu kuutisenkymmentä mahdollisuutta Freddy's-roskaruokaan.




Seuraavaksi menimme kirjautumaan hotelliin, joka valitettavasti osoittautui pettymykseksi (merkkejä luteista – taas – onneksemme meillä ei ollut matkatavaroita mukana tarkastusta tehdessämme). Lähdimme takaisin Freddy’siin ja löysimme yöpymiseen ratkaisun, jonka tehtyämme menimme paikalliseen baariin nimeltään 5th Street Bar & Grill viettämään iltaa Rikun kaverin Craigin kanssa.

Päivä 44 / 16.10.2012 / Pittsburg, KS [Pittsburg State University]

Lähdimme aamulla viettämään Rikun erityispäivää Pittsburg State Universityn, Pittsburgin yliopiston, kampusalueelle. Kauniista ruskan väreistä huolimatta sää oli suomalaisperspektiivistä tarkasteltuna mukavan lämmin.




Kiertelimme hetken ennen kuin tapasimme Rikun ystävän Belin ja menimme yhdessä lounaalle meksikolaiseen ravintolaan. Vietimme alkuiltapäivän hänen kanssaan ja sitten kävelimme kampusalueella kahdestaan. Riku esitteli minulle hänen vaihto-opiskeluajaltaan tuttuja opiskelurakennuksia ja asuntolan, jonka edessä Riku tässä hymyilee:




Tapasimme myös Rikun ROTC-koulutuksesta tutun Steven, joka tunnisti Rikun heti nähdessään, useamman vuoden jälkeen. Oli mukava nähdä, kuinka miehet vaihtoivat kuulumisia. Saimme myös Steveltä hyvän vinkin Memphisiin: Peabody-hotellin kuuluisat ankat tulivat matkaohjelmaamme hänen vinkkaamanaan.

Koska lounaani jäi aika pieneksi – ruoka oli aivan liian tulista minulle, vaikka sen piti olla mietoa – kävimme jälleen syömässä Freddy'sin mainioita ranskalaisia perunoita (edelleen ohuimpia mitä on olemassa) :). Ehdimme myös kävellä hetken Pittsburgin keskustassa, elokuvateatteri Foxin luona, ennen kuin menimme viettämään iltaa Rikun ystävän Loganin kanssa. Foxin seinään oli havainnollisestettu elokuvateatterin kunnostussuunnitelma ja -budjetti elokuvateatterille sopivalla tavalla:




Loganin ehdotuksesta menimme ensin 5th Street Bariin syömään dollarin tacoja (Taco Tuesday – minäkin maistoin, mutta Riku ja Logan ahkeroivat paljon suuremman määrän) ja sitten jatkoimme iltaa Rikun vaihtoaikojen kantapaikassa Mooreman'sissa, jossa pelasimme biljardia. Seuraamme liittyi myös muita Loganin kavereita, jotka Rikukin muisti vaihto-opiskeluajoiltaan.





Hassua, että olemme tunteneet Rikun kanssa melkein kolme vuotta ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun pelasimme yhdessä biljardia. Biljardi oli mukavaa, mutta Mooreman’s ei ollut ehkä paikka minun makuuni. Viimeistään torakat naistenhuoneen lattialla sinetöivät mielipiteeni… Rikulla oli kuitenkin hauskaa koko illan, joten se oli pääasia!

Päivä 45 / 17.10.2012 / Pittsburg, KS - Joplin, MO

Nukuttuamme pitkään kävimme ensin myöhäisellä lounaalla ostarilla, leipäpaikassa Mall's Deli, jonka jälkeen Riku kävi parturissa. Mall's Delistä sai muuten myös herkullista suklaakaakaota, joka maksoi reilun dollarin(!) - Suomessa tällaisesta saisi maksaa missä tahansa ainakin kolminkertaisen hinnan. Sitten meidän oli aika jatkaa matkaa ja jättää Pittsburg taakse, niin mukava kuin siellä(kin) olisi ollut viipyä pidempään.




Ajoimme viereisen osavaltion Missourin puolelle osavaltion lounaiskulmassa sijaitsevaan Jopliniin, ja koska olo ei ollut kovin virkeä, päätimme jäädä yöpymään jo läheiselle KOA-leirintäalueelle. Jopliniin oli osunut tornado keväällä 2011, ja se oli aiheuttanut merkittäviä tuhoja mm. sairaalalle ja ylipäätään koko kaupunkiin. Kaupungin halki ajaessamme emme olisi osanneet arvata, kuinka suuria tuhoja se oli kärsinyt tuolloin. Pittsburg on aivan lähellä, vain reilun parinkymmenen mailin päässä, mutta Riku oli oppinut vaihto-opiskeluaikanaan, että Pittsburg on kuulemma suojassa luonnontuhoilta intiaaniprinsessalta saamansa siunauksen ansiosta. Toivottavasti siunaus suojaa Pittsburgia tulevaisuudessakin!

Käytyämme kääntymässä Joplinin keskustassa etsimme hyvän aikaa leirintäaluetta. Navigaattorin mielestä sinne olisi päässyt metsän poikki. Tässä kohtaa suureksi avuksi oli KOA-leirintäalueopas, joka on saatavilla sekä sähköisenä että paperiversiona. Saavuimme lopulta leirintäaluueelle ennen seitsemää, joten meidän ei tarvinnut käyttää Night registeration boxia, kuten niin monella leirintäalueella, vaan vastaanotto oli vielä avoinna.

Telttapaikka oli ruohokentällä. Kiitokseksi Rikulle monesta teltan kokoamisesta ja purkamisesta kokosin teltan tällä kertaa kokonaan yksin. Ok, suoritus ei ollut ehkä tasoltaan yhtä hyvä kuin Rikun tai yhdessä kokoamisen tuloksena, mutta teltta pysyi pystyssä koko yön, ja sehän oli pääasia!

Pyykkitupa ei ollut kovin houkutteleva, joten oli hyvä, ettei meillä ollut välttämätöntä tarvetta pestä pyykkiä juuri silloin. Kylpyhuoneet olivat ihan hyvät, mutta koko matkallamme ensimmäiset, joissa KOA:n kylpyhuoneeseen pääsemiseksi tarvitsi ovikoodin. Vietimme telttaleffailtaa ja katsoimme elokuvan Hangover, jonka aioimme katsoa jo ennen Vegasia, mutta hauskaa se oli näin Vegasissa käynnin jälkeenkin.

Päivä 46 / 18.10.2012 / Joplin, MO - Eureka Springs, AR [Historic District] - Marion, AR







Yö oli melko kylmä, mutta teltassa oli silti hyvä nukkua verrattuna muutamaan matkan aikana autossa nukkumaamme yöhön. Torstaiaamuna oli aika päättää, mitä kautta ajaisimme Memphisiin. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ollut ajaa Arkansasin osavaltion halki erässä matkablogissa suositellun Fort Smithin ja Little Rockin kautta Tenneesseen osavaltion länsilaidalle, mutta päädyimmekin toiseen reittivalintaan Rikun kaverin Loganin suositeltua Arkansasin pohjoisosassa olevaa viehättävää pikkukaupunkia nimeltään Eureka Springs. Tämä osoittautui loistavaksi valinnaksi!










Eureka Springsiä voisi sanoa hyvällä tavalla omassa ajassaan eläväksi, hippityyliseksi sateenkaarikaupungiksi keskellä etelävaltioita, ja sinne kannattaa ehdottomasti mennä käymään! Suosittelemme tekemään ostoksia viehättävissä pienissä puodeissa. Mainitsemisen arvoinen on ehdottomasti ainakin Glory B's, jonka pienet mietelausetaulut olivat upeita. Metallikylteistä ja -purkeista pitävien taivaskin löytyi, ja kaikkea mielenkiintoista oli niin paljon, että minulle tuli vaikeus valita – lopulta päädyin ostamaan Elvis-aiheisen metallikyltin ja minisäästölippaan.




Kuivalihan ystäville juuri oikea paikka on Maryn kuivalihakoju Main Streetin varrella. Juuri kuivalihanmyyjä Maryltä opimme, kuinka paljon mielenkiintoista tekemistä ja näkemistä Eureka Springsissä ja sen lähialueilla olisikaan, joten jos jonkin lukijamme matkareitti kulkee (ja kannattaa kyllä kulkea) tätä kautta, kannattaa tälle seudulle varata ainakin pari päivää! Kaupungissa on päivittäin kävelykierroksia, joka paikan nähtyäni olisi takuulla mielenkiintoinen. Mikäli uskonnolliset kohteet kiinnostavat, täältä löytyy pari erityistä: Thorncrownin kappeli näyttää ulkoilmakappelilta, koska sen seinät ovat kokonaan lasia (tässä mekin olisimme ehkä vierailleet, ellemme olisi jo aiemmin viettäneet ylimääräistä aikaa matkamme varrella) ja Jeesusta esittävä massiivinen Christ of the Ozarks -veistos on toinen seudun uskonnollinen ylpeydenaihe. Muutaman mailin päässä Eureka Springistä on myös tippukiviluola nimeltään Onyx Cave, ja alueen luonto näytti ylipäätään todella kauniilta. Eureka Springistä lähtiessämme näimme motoristeille tarkoitetun majapaikan, eikä ihmekään, koska lähistön tiet ovat kuin tehtyjä moottoripyöräilijöille. Motoristeille on tarjolla ilmeisesti myös monenlaisia tapahtumia ja kierroksia.

Kuivalihamyymälä näytti tältä:







Eureka Springissä sopivan ravintolan löytämiseksi suosittelemme suuntaamaan Main Streetin sijaan ylös mäkeä tai portaita korkeammalla sijaitseville kaduille (Spring Street lähikatuineen).




Erehdyimme syömään Main Streetillä paikassa, jossa pyydettyäni sipulitonta annosta minulle tuotiin annos, jossa oli noin sentin paksuinen punasipuliviipale. Onneksi kuitenkin vain viipale, eikä haketta, joten sain nostettua sen helposti syrjään. ;) Kyseessä oli myös ainoa amerikkalainen ravintola, jossa ei ilmeisesti olisi pitänyt jättää tippiä, koska kassahenkilö hämmentyi täysin halutessani jättää laskua suuremman summan?! (Paikassa oli kuitenkin ollut pöytääntarjoilu.) Muuten ihmiset olivat oikein ystävällisiä ja positiivisesti ihmeissään siitä, miten kaksi suomalaista olivat päätyneet noin kahden tuhannen asukkaan Eureka Springsiin!

Vielä muutama käytännön huomio: Pysäköintitilaa on rajoitetusti, ja kaikki paikat ainakin Historic Districtissä näyttivät olevan maksullisia, joten auto kannattaa jättää sinne, missä näkee tilaa – vaikka muutamasta tunnista johtuisikin maksamaan muutaman dollarin. Kannattaa ottaa huomioon, että tiistaisin Eureka Springsissä monet paikat näyttivät olevan keskustassa kiinni (arvoitukseksi tosin jäi, miksi), joten se ei ole paras ostospäivä. Siellä tuli muutenkin olo, että kaupunki elää "vanhassa ajassa", ja se oli ehdoton osa paikkakunnan viehätystä – lähtiessämme näkemämme kaupungin sympaattinen rautatieasema vain vahvisti sitä.




Ajoimme pitkän illan aivan Memphisin tuntumassa, kuitenkin vielä Arkansasin osavaltion puolella, olevalle KOA-leirintäalueelle. Kuten muinakin päivinä, Riku ahkeroi taas ratin takana, mutta on onneksi ollut ihailtavan innostunut ajamisesta. Liittymä valtatieltä pienemmälle tielle oli aivan järjetön, eikä kovassa nopeudessa voinut jarruttaa sellaiseen liittymään, joten jouduimme tekemään parinkymmenen mailin mutkan tämän takia. Leirintäalue oli puitteiltaan kohtalainen, mutta jälleen kerran telttapaikat oli sijoitettu ajattelemattomasti lähimmäksi tietä, joten nukuimme jälleen jo tutuiksi tulleilla Camryn etupenkeillä.

Seuraavaksi edessä oli yksi Liisan etukäteen eniten odottamista kaupungeista, Memphis, ja ennen kaikkea vierailu Elviksen kotona Gracelandissa, joista seuraava blogipäivitykseni kertoo. Kannattaa siis käydä vilkuilemassa blogia tammikuun aikana!
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad

Pioneertownin ja Kuolemanlaakson kautta Las Vegasin kasinoille

Päivä 31 / 3.10.2012 / Woodland Hills, CA - Orange, CA [Now & Then Second Hand Store] - Yucca Valley, CA [Pioneertown] - Barstow, CA [Skyline Drive-In] - Yermo, CA

Lähdimme Rikun kanssa keskiviikkoaamupäivänä Woodland Hillsin hotellilta ensin Orangeen käymään Storage Wars eli Huutokaupan metsästäjät -sarjasta tuttujen Brandin ja Jarrodin Now And Then Second Hand Storessa ja sitten lähdimme ajamaan kohti aavikkoa. Markku halusi jäädä vielä päiväksi Los Angelesiin ja tuli suoraan Las Vegasiin seuraavana päivänä bussilla.

Brandin ja Jarrodin kaupassa on myynnissä kaikenlaista huutokaupatuista varastoista löytynyttä. Jarrod oli toimistollaan kaupan takana, joten kuulimme hänen äänensä hänen vastaanottaessaan erään vieraan. Brandi ei ollut paikalla. Kauppa oli hienompi sisältä kuin ulkoa, mutta kaiken kaikkiaan hyvin amerikkalaista:




Ajoimme seuraavaksi villin lännen elokuvalavastekaupunkiin Pioneertowniin. Päivä oli edellisten tapaan aurinkoinen ja kuuma. Kaistoja oli mistä valita:




Maisemat vaihtuivat vähitellen tällaisiksi:








Pysähdyimme syömään ilmeisesti Pioneertownin ainoaan ravintolaan, Pappy and Harriet's Pioneertown Palaceen, jota oli suositeltu Yelpissa. Matkan aikana olemme huomanneet, että mitä ränsistyneempi ravintola on ulkopuolelta, sitä parempaa ruokaa siellä todennäköisesti tarjoillaan, ja tämä osoittautui jälleen todeksi. Naistenhuoneen ovimaalaukset ansaitsevat erikoismaininnan.
















Seuraavaksi teimme pienen kävelykierroksen Pioneertownissa. Siellä jo kymmenisen vuotta keramiikkaa tehnyt pariskunta oli hyvin iloinen saadessaan maailmankarttaansa kaksi vierailijanastaa Suomenkin kohdalle.
















Ajoimme Pioneertownista kohti Yermossa sijaitsevaa KOA-leirintäaluetta. Minäkin asetuin ratin taakse noin 50 mailin ajaksi. Niskani ei sallinut edelleenkään ajamista kunnolla, ja samanlaisena tilanne taitaa pysyä matkan loppuun asti. Auton ilmastoinnille oli käyttöä niissä lämpötiloissa!








Kävimme leirintäalueella toteamassa, että varaamamme tiipii oli kovin ränsistynyt, joten vaihdoimme sen telttapaikkaan.

Seitsemältä ajoimme Skyline Drive-Iniin Barstown kaupungin puolelle katsomaan animaatioelokuvan Hotel Transylvania. Skyline Drive-Inissä oli kaksi valkokangasta ja niiltä molemmilta näytettiin kaksi elokuvaa peräkkäin. Päivä oli ollut pitkä, eikä elokuvatarjonta ollut kovin mieluinen, joten lähdimme nukkumaan ensimmäisen elokuvan jälkeen. Nukuimme autossa, koska aavikolla tuuli kovasti ja siellä liikkui kaikenlaisia pelottavia ötököitä. Leirintäalueen hyviin puoliin kuului jousiammuntapaikka, jota emme valitettavasti ehtineet testata.

Päivä 32 / 4.10.2012 / Yermo, CA - [Death Valley: Badwater - Artist's Drive - Artist's Palette - Furnace Creek - Mesquite Flat Sand Dunes - Mosaic Canyon - Zabrikie Point] - Las Vegas, NV

Viidennen viikon torstain vietimme Kuolemanlaaksossa. Ajomatkaa leirintäalueelta Badwateriin oli pari tuntia. Jos Kuolemanlaaksoon on menossa käymään vain päiväseltään, sinne kannattaa lähteä jo aikaisin, koska siellä on niin paljon nähtävää. Olimme valvoneet melko myöhään, joten lähtö jäi meillä lähes puoleenpäivään. Toisaalta Kuolemanlaakson kuumuudessa olisi ollut hankala olla pitkän päivän ajan.




Leirintäalueen vieressä on aavekaupunki, jossa olisimme vierailleet, mikäli meillä olisi ollut enemmän aikaa varattuna matkalle kohti Vegasia. Kasinokaupungin valot kuitenkin vetivät puoleensa ja olimme halunneet ajaa Pioneertownin kautta, josta tuli useamman tunnin mutka - joka kyllä oli ajamisen arvoinen.

Saavuimme siis Kuolemanlaaksoon etelän suunnalta. Death Valley eroaa muista kansallispuistoista siten, ettei teillä ole sisääntuloportteja. Liput pitää käydä siis maksamassa vierailijakeskuksissa. Tyhmää, koska tällöin vain rehellisimmät maksavat. Kartan sai automaksun yhteydessä vierailijakeskuksesta.

Palvelujen loppumisesta "varoitettiin" pari mailia viimeisten palvelujen jälkeen:




Ensipysähdyksemme oli Badwater, joka on Pohjois-Amerikan matalin kohta.




Jatkoimme yksisuuntaiselle Artist's Drivelle ja ensimmäinen pysähtymispaikkamme, jonka valitsimme samaan paikkaan pysähtyneen toisen auton perusteella, oli tosi hieno. Mutta oli siellä myös kuuma, vettä kului litrakaupalla.












Seuraavana reitillä oli Artist's Palette, taiteilijan paletti, joka näyttää tältä:




Pysähdyimme Kuolemanlaakson keitaalla eli Furnace Creekissä. Ostimme jäätelöt viilentämään, mutta huikean kuumuuden takia ne piti syödä pikavauhtia. Posti oli mennyt kiinni jo neljältä, joten erityiset postileimat jäivät taas saamatta.

Seuraava pysähdys oli vierailijakeskus, josta siis ostimme lipun ja leimasimme Rikun kansallispuistopassin, ja sitten ajoimme Mesquite Flat Sand Dunes -hiekkadyyneille toteuttamaan Rikun visiota:




Hiekkadyyneiltä jatkoimme Mosaic Canyonille erittäin arveluttavaa tietä pitkin. Kävin keräämässä isoja, teräviä kiviä tieltä useamman kerran. Marmorinen kivikanjoni oli upea, mutta reitti muuttui jonkin aikaa käveltyämme liian riskialttiiksi kaularankaani ajatellen. Riku jatkoi eteenpäin ja minä palasin hiljalleen autolle.
















Aurinko ehti laskea ennen kuin ehdimme Zabriskie Pointille. Näkymä olisi ollut varmaankin aika upea. Kävimme kävelemässä hetken aikaa reittiä ylös, kunnes luovutimme ja lähdimme ajamaan Pahrumpin kautta Las Vegasiin.




Vegasiin saapuminen myöhään illalla oli mahtava ensin näkyneen valokajasteen ja sitten horisonttiin piirtyneen valomeren ansiosta. Saapuessamme iltakymmenen tienoilla hotellillemme MGM Grandiin Markku oli jo asettautunut yhteiseen huoneeseemme, joka oli mukava minisviitti. Olimme valinneet MGM Grandin hotelliksemme edellisen matkani positiivisten kokemusten ja hotellilla vasta tehdyn remontin vuoksi, ja hotelli oli odotusten mukainen.




Lähdimme viettämään iltaa alakerran kasinolle, ja Riku ja minä maltoimme palata huoneeseen vasta aamuviideltä.

Päivä 33 / 5.10.2012 / Las Vegas, NV

Ensimmäisen MGM Grandissa vietetyn yön jälkeen oli selvää, että halusimme pysyä kasinohotellikatu Las Vegas Boulevardilla eli Stripillä myös viikonlopun - tyytyisimme vain normihuoneeseen minisviitin sijaan. Hoidimme siis tämän kuntoon ennen kuin lähdimme viettämään päivää Stripille.

Lounastimme Diego'sissa MGM Grandin alakerrassa, johon vaikutti saamamme 75 dollarin ruoka- ja juomakrediitti. Meksikolaistyylisessä Diego'sissa oli tarjolla hyvää ruokaa, mutta tarjoilu oli tosi hidasta, vaikka asiakkaita oli vain parissa pöydässä.Sitten lähdimme Stripille. M&M's -kaupassa riitti ihmeteltävää, kun yksien karkkirakeiden ympärille on brändätty tavaratalollinen tuotteita huulirasvasta t-paitoihin, ja ai niin, sai sieltä niitä karkkejakin. Edetessämme kohti Stripin muita kasinoja Grand Canyon -helikopterikierrosten tarjoajia riitti. Seuraavan Vegasin reissun budjettiin voisi sisällyttää nelisensataa ylimääräistä helikopteriajelua varten! Vilkaisimme myös showlippujen hintoja ennen kuin aloitimme myöhään yöhön kestäneen kasinokierroksen, johon sisältyivät mm. Paris, Venetian, Mirage, Caesar's, Monte Carlo ja New York, New York sekä tietenkin MGM Grand. Venetianin sisälle rakennettu Venetsia kanaaleineen ja upea valokuvagalleria ovat näkemisen arvoisia.




















Päivä 34 / 6.10.2012 / Las Vegas, NV [Stratosphere Tower & Circue du Soleil KÀ

Aamulla piti jaksaa herätä vaihtamaan huonetta yhdeltätoista. Hymyily respassa kannatti, koska pääsimme suoraan uuteen huoneeseen, vaikka siitä olisi pitänyt maksaa lisää, ja saimme näköalallisen huoneen 16. kerroksesta.

Lähdimme jälleen Stripille, ja ensin menimme käymään Coca Cola -kaupassa. Saatavilla oli jälleen tavaratalollinen brändin logolla koristeltuja tuotteita, osa tosi hienoja. Muutaman vuoden kestäneen herätyskellon etsimisen jälkeen löysin mieluisan. Sitten huomasimme limubaarin, josta oli saatavilla kuudentoista lasin setti maailman limuja, ja Rikun kanssa halusimme tietenkin maistaa niitä. Joukossa oli joitakin aivan karmeita, kuten Beverly Italiasta, ja muutama tosi hyvä, mm. Inca Cola Perusta.








Kävimme myöhäisellä lounaalla Fatburgerissa, jossa henkilökunta ei enää huutanut jokaisen Fatburger-tilauksen kohdalla "FATBURGER!", kuten neljä ja puoli vuotta sitten. Hyvää burgeri kuulemma kuitenkin oli, itse valitsin salaatin. Kävelimme sitten hetken aikaa kunnes tajusimme, että tarvitsemme jonkin liikennevälineen avuksemme, mikäli aiomme ehtiä Stratosphere-torniin ihailemaan maisemia auringonlaskun aikaan. Etsimme Monorail-aseman ja matkustimme sillä Stripin toiseen päähän. Monorail oli tosi näppärä tapa matkustaa, näköalatkin olivat hienot, ja matka päästä päähän kesti vartin - Parisilta pari minuuttia vähemmän. Saatavilla on kertalippu, päivälippu ja kolmen päivän lippu, ja päivälippu on voimassa 24 tunnin ajan.




Nousimme Stratosphereen katsomaan Vegasia korkeuksista. Tarjolla olisi ollut muutamia huvipuistolaitteita, jotka jäivät käymättä välilevynpullistuman vuoksi. Hurjin lienee Sky Dive -hyppy, joka näytti upealta. Näimme Vegasin Stratospheren katselutasanteelta valoisalla, auringon laskiessa ja pimeällä.












Stratosphereltä menimme vieressä sijaitsevaan maailman suurimpaan matkamuistomyymälään Bonanzaan. Saatavilla oli kaikkea mahdollista koristeltuina Las Vegas -tekstein.

Lähdimme takaisin MGM Grandille, jonne Markku oli mennyt jo edeltä. Menimme yhdessä katsomaan shown Circue Du Soleil KÀ, joka oli hienosti toteutettu. Illalla menin ensimmäisen kerran elämässäni blackjack-pöytään, ja viime päivien treenaus näytti tuottaneen tulosta, kun menin pöytään yhden $25 chipin kanssa ja lähtiessä niitä oli kolme tai neljä! Riku puolestaan istuutui ensi kertaa Texas hold'em -pöytään. Mahtavia kokemuksia!




Päivä 35 / 7.10.2012 / Las Vegas, NV

Sunnuntai oli Markun viimeinen lomapäivä, ja hän halusi käydä katsomassa loman huipennukseksi vielä toisen shown, suosikkikoomikoitaan Penn & Tellerin, joten kun Markku lähti lippuostoksille, minä ja Riku lähdimme Pariisiin. Paris-kasinohotellin kasinon takana on pariisilaiskatuja ja myynnissä oli suolaisia ja makeita kreppejä.
Tapasimme kolmestaan Bellagion suihkulähteillä ja ihastelimme niitä muutaman kappaleen ajan - tämäkin juuri ennen auringonlaskua, auringonlaskun aikaan ja pimeän tultua.




























Käväisimme etsimässä Bellagiosta jäätelökahvilaa, jota ei löytynyt. Markku lähti katsomaan Penn & Telleriä, joka oli kuulemma loistava show. Riku ja minä suunnistimme Hootersiin wingsien perässä, mutta sinne ehtiessämme oli jo liian myöhä eikä wingsejä ollut enää tarjolla. Istuuduin jälleen blackjack-pöytään ja ensin meni hyvin, sitten huonosti. Riku sai paikan pokeripöydästä, viihtyi siinä pidemmän aikaa ja poistui lopulta voittajana saatuaan täyskäden. Yö kääntyi aamuksi ja palasimme hotellihuoneelle samaan aikaan kuin Markun herätyskello soi kentälle lähdön merkiksi.

Päivä 36 / 8.10.2012 / Las Vegas, NV

Kolmen Vegas-päivän ja ennen kaikkea neljän Vegas-yön jälkeen tarvitsimme lepopäivän ennen kuin jaksoimme jatkaa matkaa kohti Grand Canyonia. Haimme ruokaa huoneeseen alakerran food courtissa, katsoimme televisiota ja nukuimme. :)

Päivä 37 / 9.10.2012 / Las Vegas, NV - Kingman, AZ - Seligman, AZ - Flagstaff, AZ

Tiistaina luovutimme hotellihuoneen yhdeltätoista ja veimme matkatavarat autolle. MGM Grandilla on muuten iso pysäköintihalli, jonne auton voi jättää parkkimaksuitta. Lähdimme kävelylle Las Vegas -kyltille, ja nyt tärkeä vinkki: älä kävele, se on kaukana, vaikka kartalla matka näyttäisi kohtuulliselta.




Kasinoista Luxor ja Mandalay Bay jäivät taas käymättä, joten siinä ainakin kaksi syytä tulla Vegasiin jonkun vuoden päästä :)




Erityisen muovisen näköisen Excaliburin, Luxorin ja Mandalay Bayn välillä kulkee oma juna, jota kannattaa hyödyntää, jos liikkuu Stripin tässä päässä. Toiselle puolelle on rakenteilla suuri maailmanpyörä, tällä hetkellä bulevardin toinen puoli on toistaiseksi hieman karumpi:




Kävimme syömässä MGM Grandin alakerrassa Rainforest Caféssa kylttikävelystä toipuaksemme. Paikka oli ihan ok, ruoka samoin, mutta Diego's oli MGM Grandin ravintolakokeiluista se parempi.




Ajoimme vielä Stripille ennen kuin lähdimme ajamaan kohti Arizonan osavaltiota pitkin tietä 93. Koko kasinohotellikatu näytti jotenkin erilaiselta autosta verrattuna siihen, miltä se näytti kävellessä - katse kiinnittyi eri asioihin, esim. Caesar's Palacen Colosseumin muotoiseen osaan. Viiden matkaviikon jälkeen mailimittari näytti noin 6000 mailia ja osavaltioita ei tullut listaan lisää, koska olimme olleet Nevadassa jo kolmannella matkaviikolla.

Emme pysähtyneet Lake Meadilla, koska olimme halunneet viettää Vegasissa ylimääräisen päivän. Alue näytti kyllä upealta.




Maisemat tien 93 varrella olivat mahtavat:








Ajoimme ensin Kingmaniin, mutta Kingmanin KOA-leirintäalue oli aika karulla seudulla ja Seligmanin leirintäalueen lähellä ei ollut ihmeemmin palveluja, joten ajoimme Flagstaffin KOA:lle asti. Sielläkään telttapaikka ei ollut nurmikolla, joten nukuimme jo tutuksi tulleilla Camryn etupenkeillä. Eri KOA-leirintäalueilla on varauduttu telttailijoihin todella vaihtelevasti - osassa on tarjolla hyvä nurmikenttäpaikka, osassa telttapaikat on sijoitettu koko alueen huonoimpiin kohtiin. Emme antaneet sen kuitenkaan häiritä, koska seuraavaksi edessä oli päivä Grand Canyonilla!
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad