Näytetään tekstit, joissa on tunniste nähtävyydet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nähtävyydet. Näytä kaikki tekstit

1/31/2014

Vinkkejä road tripin matkabudjetin suunnitteluun

Road trip Yhdysvalloissa ei suinkaan ole edullisin mahdollinen tapa matkustaa, mutta se on paras tapa nähdä ja kokea Yhdysvallat. Tähän on koottu ajatuksia siitä, missä kohtaa matkabudjettia voi tai kannattaa säästää ja missä kohtaa ei välttämättä kannata. Lisäksi tässä on tietoa mm. tietulleista, joita emme itse osanneet arvioida ennen omaa matkaamme kovin tarkasti. 

Lennot ja auto

Lennot kannattaa varata hyvissä ajoin, ellei niiden hankkimista halua jättää viime hetken tarjousten varaan.
  • Edulliset lennot voi bongata esimerkiksi Facebookin Lentodiilit-sivun kautta (tosin tästä ei ole omia käyttökokemuksia). 
  • Edullisia lentoja useampaan paikkaan Yhdysvaltoihin on saatavilla nykyään myös mm. Norwegianilta. Myös Finnairin hinnat kannattaa tarkastaa etenkin, jos matkustaa perinteisten lomakausien ulkopuolella. 
  • Omat lentomme ostimme SAS:ilta, jota emme kuitenkaan lentoyhtiönä suosittele, vaikka henkilökunta olikin todella palvelualtista etenkin paluumatkalla.
  • Edulliset lentoliput voivat muuttua äkkiä kalliiksi ylimääräisistä matkatavaroista tai matkalaukun ylipainosta tulevien kustannusten takia. Me selvisimme lentokentällä onneksi 65 dollarilla. Tietysti lisäksi tarvitsee maksaa ylimääräisen matkatavaran ostosta, mutta kelvollisen ison matkalaukun voi löytää esimerkiksi Walmartista alle 50 dollarilla.

Olemme kertoneet vinkkejä auton vuokraamiseen ja autovuokraamojen vertailuun sivulla Matkasuunnitelmia. Lisäksi muutamia huomioita näin jälkikäteen:
  • Auto on niin olennainen osa road tripiä, että sen valinta kannattaa tehdä huolella ja edullisin vaihtoehto ei mitä todennäköisimmin ole paras. Kaikkia lisäpalveluja (esim. roadside plus) ei ole todellakaan välttämätöntä ostaa, mutta kannattaa varmistua siitä, että vakuutusturva on kohdallaan ja että autoon mahtuu mukavasti. Ilmastoinnille ja tilavalle takakontille on varmasti käyttöä.
  • Polttoaineen kulutuksessa on eri automerkkien välillä huomattavia eroja, ja pitkällä road tripillä polttoaineen tarve voi vaikuttaa budjettiin satoja euroja.
  • Ainakin meidän kokemuksemme mukaan paikan päällä vuokraamossa kyseisessä kokoluokassa olleiden autojen valikoima oli suppea, vaikka Hertz mainosti useita eri vaihtoehtoja.
  • Pitkälle road tripille auto kannattaa varata ajoissa. 


Tietullit, polttoaine ja pysäköinti

Tietulleihin tarvittava rahamäärä riippuu siitä, missä päin Yhdysvaltoja matkustaa ja millaisia teitä pitkin ajaa.
  • Tietulleja on etenkin itä- ja länsirannikoilla ja itärannikon ja Chicagon välillä. Jos muistamme oikein, Nevadan ja Tennesseen väliin ei lännestä itään palattaessa tainnut olla yhtään tullillista tietä, vaikkemme niitä silloin edes vältelleet. 
  • Tyypillinen tietulli oli $3-$6, joinakin päivinä tietulleja tuli maksettavaksi yhteensä noin kympillä. Kallein tietullimaksu tuli silloin, kun emme olleet hoksanneet ottaa tietullilappua miehittämättömältä tietullipisteeltä ensimmäistä kertaa tullillista tietä käyttäessämme. Tuolloin muutamille maileille tuli hintaa $12.55 ja kaupan päälle sai närkästyneen virkailijan. 
  • Yhteensä tietulleihin taisi mennä noin $85, mutta välttelimme tullillisten teiden käyttöä muutamissa kohdissa matkaa, jos muita hyviä vaihtoehtoja oli tarjolla. Usein tietulliton tie on hitaampi, mutta reittinä mielenkiintoisempi.
  • Yksi mahdollisuus olisi ollut maksaa tullimaksut elektronisella EZ Passilla, mutta me käytimme mieluummin käteistä. Pientä käteistä kannattaa varata autoon valmiiksi tullimaksujen maksamista varten. 
  • Lista tietulleista Yhdysvalloissa englanniksi


Samoin polttoaineen hinta vaihtelee osavaltioittain ja alueittain, ja polttoaineiden hinnoista saa hyvää tietoa suunnittelua varten sivulta Gas Buddy. Toivoimme vuokraamamme amerikkalaisen auton, mutta niitä ei ollut saatavilla Newarkin Hertziltä haluamassamme kokoluokassa, joten valitsimme Toyota Camryn. Tämä tietenkin tarkoitti toisaalta, että polttoaineeseen meni vähemmän rahaa kuin olimme suunnitelleet. Lisäksi polttoaineen keskihinta jäi jonkin verran alhaisemmaksi mihin olimme valmistautuneet. Kallein ostamamme polttoaine taisi maksaa $4.259/gallona  Kaliforniassa ja edullisin taisi olla $3.359/gallona Virginiassa.

Pysäköintivaihtoehtoja on kaikkea maksuttoman ja kymmenien dollarien pysäköintimaksun väliltä.
  • Suurkaupunkien keskustoissa pysäköinti on yleensä todella kallista, autoa kun ei halua jättää minne tahansa. Se oli yksi syy, miksi suosimme hostellien sijaan leirintäalueita tai tienvarsimotelleja, joissa pysäköinti sisältyi huonehintaan. 
  • Esimerkiksi sisätilapysäköinti Bostonin keskustassa parkkihallissa maksoi 30 dollaria/vuorokausi, Chicagossa pysäköinti hostellin pihassa maksoi 25 dollaria/vuorokausi ja San Franciscossa ulkopysäköinti kauppakeskuksen pihassa majoituksen lähellä 16-19 dollaria/vuorokausi. Vähintään vuorokauden kestäneet pysäköinnit on sisällytetty budjetissamme majoitus-kohtaan.
  • Sisätilapysäköinti hotellin parkkihallissa sisältyi huonehintaan ja päivittäisiin palvelumaksuihin Las Vegasissa MGM Grandissa.
  • Päiväpysäköintejä meille kertyi noin $50 verran, josta puolet kahden päivän aikana Hollywoodissa Los Angelesissa. 
  • Pysäköintimaksu perustui joko aikaan tai oli kertamaksu kyseiselle päivälle.
  • Pikkukaupungeissa pysäköinnistä tarvitsi maksaa ainakin Eureka Springissä ($5/3h).
  • Pysäköinnistä ei tarvinnut maksaa esimerkiksi Walmartien tai Premiut Outletien pihoissa.

Majoitus

Majoitus on yksi matkustuksen isoimpia kulueriä. Idean telttailuun KOA-leirintäalueilla saimme toisesta matkablogista. Jopa yleensä telttailua harrastamattoman mielestä tämä oli hyvä valinta surkeimpien motellien käyttämisen sijaan! Majoituksesta on yleisesti lisää omalla sivullaan, mutta budjetin kannalta muutamia asioita:
  • Jos omistaa teltan, makuupussin ja makuualustan valmiiksi, telttailu on tietenkin vielä edullisempaa kuin silloin kun ne tarvitsee ostaa. Kuitenkin jos ne tarvitsee ostaa, kannattaa ne hankkia vasta Yhdysvalloista.
  • Vaikka yöpyisi paljon leirintäalueilla, joka viikolla kannatta suunnitella yöpyvänsä myös sisätiloissa.
  • Jos majoituksen suhteen aikoo pysyä budjetissa, majoituksen varavaihtoehdot kannattaa kartoittaa jo Suomessa, jos ensimmäinen vaihtoehto ei vastaakaan odotuksia tai esimerkiksi sää estää telttailun.
  • Muista näyttää Autoliiton jäsenkorttia, jolla saat Yhdysvalloissa AAA-alennuksen (yleensä -10 % tai -15 %). Puolestaan KOA-leirintäalueilla on on oma Value Kard. Näistä on tietoa sivulla Matkatarvikkeet.
  • KOA-leirintäalueidenkin hinnoissa on suuria eroja sijainnista riippuen. Suosituimpien turistikohteiden vieressä olevat KOA-leirintäalueet voivat olla puolet kalliimpia verrattuna muutaman kymmenen mailin päässä olevaan, mahdollisesti tasokkaampaan KOAan.
  • Ainakin me yövyimme lopulta sisätiloissa mieluummin harvemmin, mutta hieman tasokkaammin (esim. Hampton Inn -ketjun hotellissa) kuin edullisimmin, vaikkakin hieman useammin.
  • Hyviä kokemuksia tuli myös Best Western -ketjusta (etenkin Best Western Plus), Super 8 -ketjusta että etenkin TripAdvisorin käyttäjien suosiossa yleisesti olevista ei-ketjupaikoista, kuten San Remo San Franciscossa tai SeaCoast Inn Hyannisissa Cape Codissa. Huomaathan, että ketjuhotelleissa huoneen saa usein edullisemmin, jos sen varaa jonkin verran etukäteen.
  • Jos majoituksessa on valmis jakamaan kylpyhuoneen, tarkoittaa se useimmiten paljon edullisempaa hintaa (hostellit).
  • Majoituksen tiedot kannattaa aina tutkia sekä TripAdvisorista, Googlesta että Bed Bug Registrystä ja Bed Bug Reportsista ikävien yllätysten (ja siten lisäkustannusten) välttämiseksi.

Muita kuluja, jotka kannattaa ottaa huomioon matkan rahankäyttöä suunnitellessa

  • Syömiseen ja juomiseen tarvittava päiväbudjetti riippuu tietenkin täysin siitä, millaisissa paikoissa syö ja minkä verran juhlii. 15 dollaria riittää mennen tullen pelkkään pikaruokaan ja banaaneihin, mutta meille sopivampi oli 20-25 dollaria/henkilö/päivä.
  • Emme ole Suomessa tottuneet automaksuihin, jotka Yhdysvalloissa ovat yleisiä mm. kansallispuistoissa ja muissakin kohteissa. Automaksuista on tarkempaa tietoa Matkabudjetti-sivun kommenttien vastauksissa.
  • Vaikka liikkuminen tapahtuukin pääosin autolla, tulee matkalla tilanteita, jolloin on kätevämpää käyttää julkisia liikennevälineitä tai taksia. Näistä kustannuksista on myös tarkempia tietoa Matkabudjetti-sivun kommenttien vastauksissa.
  • Aktiviteetteihin käytettävä raha muodostaa ison osan matkabudjetista. Kannattaa jo etukäteen suunnitella, haluaako matkaan sisällyttää esim. helikopterimatkan tai jonkin muun luksusosuuden. Lippuja ynnäillessä kympit vaihtuvat äkkiä satasiin, mutta toisaalta aktiviteetteihin kannattaa varata rahaa. Myös lippukustannuksista on lisätietoja Matkabudjetti-sivun kommenttien vastauksissa.
  • Internetin käyttö ja prepaid-puhelinkortti: on tilanteita, joissa internetin käytöstä joutuu maksamaan, vaikka maksuton wifi onkin yleinen. Prepaid-puhelinkorttia tarvitaan mm. varausten tekoon tien päällä ja tuttujen kontaktointiin. Näihin kannattaa varata muutama kymppi, tietenkin matkan kestosta riippuen.
  • Kameran muistikortti täyttyy road tripillä äkkiä, ja uusien muistikorttien hankkiminen syö odottamattomien kustannusten budjettia, ellei tähän ole varautunut etukäteen joko muistikorteilla tai budjetoimalla.
  • Paketin lähettäminen Yhdysvalloista Suomeen on kallista, mutta voi olla jossain tilanteessa tarpeellista ja järkevää. Reilun 16 kilon isokokoisen paketin lähettäminen Suomeen maksoi noin $120 ja se saapui reilussa kahdessa viikossa.
  • Yleensä käteistä nostettaessa tarvitsi maksaa nostomaksu. Vaikka rahaa nostaisi satoja dollareita kerralla, nostomaksuista kertyy parin kuukauden matkan aikana useampi kymppi. Kurssi on parempi ostaessa luottokortilla, ja MasterCard ja Visa käyvät lähes joka paikassa.



-Liisa

1/26/2013

Kylässä Elviksen kotona ja muita muistoja 7. viikon viikonlopulta

Kotiinpaluusta on jo melkein kolme kuukautta, ja aika on alkanut kullata muistoja. Road tripillä eteen tulleita pieniä vastoinkäymisiäkin (suuria ei missään vaiheessa tullutkaan) muistelee hymyillen – siis autossa vietettyjä öitä, Yellowstonen yöpakkasia, jossain päin Arizonaa tai New Mexicoa huoltoasemalla huumeita kaupustelemaan tullutta miestä... Onneksi Rikun jalka siirtyi kaasupolkimelle nopeasti, koska seuraavaksi paikalle kaarsi poliisiauto! Kun reissun suurin menetys oli Liisan vahingossa deletoimat toisen matkapäivän kuvat, jotka Riku muuten sai onnellisesti palautettua netistä ladatulla ohjelmalla (tyhjäkään muistikortti ei ole tyhjä!), voi sanoa, että hyvin meni. Ja sitten reissuumme sisältyi tällaisia kohokohtia kuin tämänkertainen blogiaiheeni, kyläily Elviksen kodissa – tämä todellakin painii eri kategoriassa kuin pari kylmänkalseaa telttayötä, mutta koko road trip oli ihana elämys juuri sellaisenaan.

Ylipäätään matkasta on vieläkin ihan mieletön fiilis, ja kuvakirjan tekeminen on haastavaa: jokaisen viikon muistojen sullominen muutamaan sivuun ja kuvien karsiminen kaikista ottamistamme reilusta 6000 kuvasta. Blogin päivittäminen on siinä mielessä paljon helpompaa, ettei tarvitse miettiä, monelleko kuvalle ja tarinalle on tilaa. Olemme muuten alkaneet täydentää myös blogin muita alasivuja. Etenkin jos suunnittelet samanlaista matkaa, kannattaa käydä vilkaisemassa esimerkiksi Majoitus-alasivua, jossa jaamme yleisiä vinkkejä ja kerromme arvioita niistä majoituksista, joissa itse yövyimme. Reissullamme huomasimme, että hyvien suunnitelmien kanssa road tripin tekeminen on paljon rennompaa ja paikan päällä voi keskittyä lomailuun eikä sen pähkäilyyn, mistä seuraava yöpaikka löytyisi tai miten jonnekin pääsee, ja silti improvisaatiolle jää tilaa. Te jotka suunnittelette road tripiä esim. tälle vuodelle, jaksamista tietojen keräämiseen – se palkitsee ollessanne tien päällä!


Päivä 47 / 19.10.2012 / Marion, AR - Memphis, TN [National Civil Rights Museum at Lorraine Motel & Peabody]

Heräsimme Memphis- ja Elvis-viikonloppuun Arkansasin osavaltion puolella aivan Arkansasin ja Tennesseen osavaltioiden rajalla, Memphis KOA -nimeä käyttävällä leirintäalueella Marionissa. Leirintäalueen kylpyhuoneet olivat hyvää tasoa, ja lisämaksusta leirintäalueella oli tarjolla aamupalaa, mutta amerikkalaisiin aamiaisiin kosketusta jo tarpeeksi saaneina jätimme jälkimmäisen väliin.

Päivän pisin ajomatkamme oli vain tuo lyhyt matka Memphisiin. Perjantain ensimmäinen vierailukohde oli entisessä Lorraine-motellissa sijaitseva National Civil Rights Museum, eli kansalaisoikeuksien museo. Motelli muutettiin museoksi vuonna 1991. Ihmisoikeusaktivisti Martin Luther King Jr. murhattiin hänen ollessaan motelli Lorrainen huoneen 306 parvekkeella 4. huhtikuuta 1968, ja huone 306 sekä sen viereinen huone 307 pidettiin tyhjinä sen jälkeen.




Saapuessamme museolle huomasimme, että alue oli yksi huonoimmista, jonne pysäköimme automme koko matkan aikana. Valitsimme parkkipaikan keskeltä pysäköintialuetta, mahdollisimman näkyvältä paikalta ja kohdasta, jossa oli muitakin uusia autoja. Pidimme erityisen hyvän huolen siitä, ettei autoon jäänyt näkyville mitään, mikä olisi houkutellut rikkomaan ikkunan tai kielinyt siitä, että autolla matkataan koko maan halki. Takakontissa kun olivat sekä matkatavaramme että viimeisten kuuden viikon aikana ostetut tuliaiset ja omat ostokset. Kannoin iPadin mukanani paikkaan kuin paikkaan, koska se sisälsi sekä kuvamuistomme että matkasuunnitelmamme. Tyypilliseksi rituaaliksi määränpäähämme saavuttaessa oli muodostunut, että laitoimme esimerkiksi navigaattorin pois näkyvistä jo ennen pysäköintialuetta. Pidimme myös huolta, ettemme avanneet auton takakonttia silloin, kun pysäköimme auton. Tarvittaessa avasimme takakontin vasta, kun olimme lähdössä liikkeelle. Tällä vältimme uteliaiden silmäparien havainnot takakontin sisällöstä. Takapenkin jalkatilassa ja takapenkillä olleet ruokakassit ja vesipullopakkaukset pyrimme pitämään sen näköisinä, kuin olisimme juuri tulossa ostoksilta.

Kansalaisoikeuksien museo oli vaikuttava. Siellä esiteltiin erityisesti Martin Luther King Jr.:n, mutta myös muiden ihmisoikeusaktivistien tekemää työtä. Oli häkellyttävää nähdä aitoja kylttejä, joilla värilliset ja valkoiset oli ohjattu erilleen, samoin bussi, jonka etuosa oli valkoisille ja takaosa värillisille. Ja tästä kaikesta on vain muutama vuosikymmen! Lähes pari vuosisataa aiemmin kirjoitettu itsenäisyysjulistus koski liian pitkään vain valkoista kansanosaa.




Kierroksen kohokohtana oli tietenkin saapuminen motelli Lorrainen huoneiden 306 ja 307 luo. Huoneen 306 parvekkeen edessä on seppele Kingin muistolle, ja parvekkeen alle on pysäköity pari amerikanrautaa, joilla ei ole historiallista merkitystä tai sidettä Martin Luther King Junioriin, mutta jotka johdattavat museokävijän hyvin 60-luvun tunnelmaan.




Pidimme vierailun melko lyhyenä siksikin, että alue vaikutti turvattomalta, ja jatkoimme Memphisin keskustaan. Olimme saaneet Pittsburgissa Steveltä vinkin, että hotelli Peabodyn ankat ovat näkemisen arvoisia. Halusimme lisäksi kävellä Memphisin keskustassa ja meillä oli jo nälkäkin, joten lähdimme ajamaan Memphisin keskustaan Peabodyn lähettyville.

Löysimme parkkipaikan Peabodyn vierestä ja menimme syömään TGI Friday’s -ravintolaan – olihan perjantai. Emme olleet käyneet vielä kertaakaan TGI Friday’ssä road tripin aikana, joten se tuntui hyvältä valinnalta. Ja sitä se olikin! Olisiko TGI Friday’sin lähin Suomen vastine ehkäpä Helsingistä Ateneuminkujalta löytyvä Morrison’s tai S-ryhmän Memphis-ravintolat? Reilun kokoisia annoksia ja hyviä makuja alkuruoaksi ottamistani mozzarellatikuista aina jälkiruokaan, suklaakakkuun asti – sen jo jaoimme Rikun kanssa, ei näihin amerikkalaismittaisiin annoskokoihin pysty yksin kolmen ruokalajin verran :D Erona Morrison’siin, enemmän Kampin Grill Itin tyylisesti, TGI Friday’sissa saa koota itse annoksensa – päättää siis laajasta valikoimasta lihan ja lisukkeet, kuten perunat tai kasvikset. Tomaatti-mozzarellasalaatti oli sopivan raikas kumppani pääruoalleni. Kaiken kaikkiaan TGI Friday’s on oikein mukava ja rento ruokaravintola, ja konsepti on saatavilla kymmenistä amerikkalaisista kaupungeista. Suosittelemme!








Seuraavaksi kävimme katsomassa, miltä Peabodyn sisällä näyttää, ja tietenkin tervehtimässä ankkoja, jotka polskivat alakerran suihkulähteellä. Vitriinien bling-bling oli jo sokaissut meidät matkalla ankoille, joten lähdimme hetkeksi kävelylle hotellin lähistölle. Olimme tietääksemme downtownissa, joten olimme aika ihmeissämme, missä kaikki ihmiset olivat keskustasta perjantai-iltapäivänä. Sittemmin kuulimme, että downtownin elämä on nykyään lähinnä Beale Streetillä ja Peabodyn yhteydessä olevassa Peabody Placessa. Näillä kulmilla Memphisiä näytti todella oudon hiljaiselta. Olimme ajatelleet, että katsauksen Memphisiin olisi voinut ottaa näiden kahden Memphis-ikonin tuntumassa, mutta kun eräs kadunmies kiinnostui kamerastani vähän turhan paljon jo parin korttelin päässä, jäi kierros lyhyeksi ja palasimme takaisin Peabodyn siipien suojiin tämän jättikokoisen lipun kautta:




Peabodyn ankoista on tehty melkoinen show. Ankat marssivat suihkulähteelle päivittäin kello 11 ja ankkamarssi suihkulähteeltä hisseille on kello 17. Ankoille levitetään punainen matto ja hotellilla on töissä punaiseen univormuun sonnustautunut Duck Master, ankkamestari. Syntymäpäivälahjanaan eräs mies sai osallistua tähän juhlavaan ankkamarssiin kunnianarvoisena ankkamestarina. Myös useat julkisuudenhenkilöt ovat olleet avustamassa ankkamestaria kahdeksan vuosikymmenen aikana, joina ankkamarssi on ollut Peabodyn vetonaulana. Itse ohjelmanumero oli ohi nopeasti, mutta keräsi satoja katsojia. Lapsille oli varattu istumapaikat lattialta punaisen maton molemmin puolin.








Lähdimme ajamaan kohti aivan Gracelandin vieressä olevaa leirintäaluetta. Kartano on toisella puolen katua kuin leirintäalue, hotelli, lipunmyynti, myymälät, ravintolat, Elviksen lentokoneet ja autonäyttely. Yöpyminen leirintäalueen ja myymälöiden välissä olevassa Heartbreak Hotellissa olisi kiinnostanut kovasti, mutta TripAdvisorin käyttäjien arviot olivat niin vaihtelevia ja leirintäalue vaikutti hyvältä, joten tyydyimme leirintäaluemajoitukseen.

Olimme ainoat telttailijat, mutta nurmikenttä, johon saimme telttamme levittää seuraaviksi kahdeksi yöksi, oli reissun parhaimpia. Tämä oli matkan ainoa telttamajoitus niin, että olimme samassa paikassa kaksi yötä peräkkäin. Jätimme teltan päivän ajaksi paikoilleen, mutta makuupussit ja muut tavaramme otimme teltasta autoon talteen. Alueen portilla oli ympärivuorokautinen vartiointi ja alueella myös kiersi vartija – ja hyvä niin, tämä olikin ainoa leirintäalue, jossa tuntui ihan tarpeelliselta, että alueella oli vartiointi. Elviksen koti kun sattuu sijaitsemaan suht levottomilla kulmilla. Leirintäalueen kylpyhuoneet olivat yhtä hyvätasoiset kuin KOA-leirintäalueillakin, ja muutenkin viihtyvyyteen oli selvästi panostettu: Elviksen musiikki kuului kaiuttimista pienellä ulko-oleskelualueella, nurmikentät ja ajoväylät olivat hyvin hoidetut, ja ajoväylät oli nimetty Elviksen tuotannon mukaan.




Halusimme vielä illaksi drive-in -elokuvaan. Tarkoituksenamme oli ollut käydä road tripillämme elokuvateattereissakin, mutta uutiset jopa elokuvateatterin penkkien kautta leviävistä luteista ällöttivät sen verran, että halusimme pysytellä turvallisessa Toyota Camryssamme. Drive-in oli Memphisin toisella laidalla. Keskustasta Gracelandin kulmille ajaessamme olimme huomanneet, kuinka pahasti vastaantulevien kaistat olivat ruuhkautuneet onnettomuuden vuoksi, joten etsimme ensin navigaattorista vaihtoehtoisia reittejä. Navigaattori kuitenkin väitti, että aiemmin ajamaamme reittiä pääsisi sujuvasti, joten lähdimme kokeilemaan, ja tie olikin saatu avattua liikenteelle nopeasti. Ruuhka oli aiemmin muodostunut siitäkin huolimatta, että yhteen suuntaan kaistoja oli ainakin neljä.




Drive-in -elokuvat näyttivät olevan perjantai-iltana ihan suosittua koko perheen huvia Memphisissä. Paikan nimi oli Malco Summer Drive-In, ja se sijaitsi osoitteessa 5310 Summer Avenue. Screenejä oli neljä, ja sisäänpääsy kustansi $7/hlö. Paikassa kävi muistaakseni vain käteinen. Kahviosta olisi voinut ostaa popcornia ja muita leffaeväitä, wc-tilat olivat aika heikossa kunnossa. (Naispuolisille road tripin suunnittelijoille totean, että kannattaa jo ennen reissua opetella, miten wc-istuimella istutaan istumatta. Osoittautuu tarpeelliseksi taidoksi halki Amerikan maan.)
Samaan rahaan sai katsoa kaksi peräkkäistä elokuvaa. Toisten screenien katsomoalueille pääsy oli estetty ajoväylillä olevin ”hampain”, mutta itselle mieluisamman toisen elokuvan malttoi katsoa kauempaakin. Äänet sai kuuluviin autoradion kautta, ja näin amerikkalainen drive-in -elokuvaelämys tuli koetuksi jo toista kertaa ja tällä kerralla tuplana.

Päivä 48 / 20.10.2012 / Memphis, TN [Graceland, Sun Studio & Beale Street]

Lauantaiaamuna heräsin innostuneena, olihan edessä omista matkan kohokohdistani toiseksi suurin. Hymy pysyikin korvasta korvaan koko päivän ajan. Graceland oli mahtava kokemus ensimmäisestä minuutista viimeiseen. Luulimme, että lähtiessämme leirintäalueelta kävellen kohti Elvis-elämyksen lipunmyyntitiskejä aamulla puoli kymmenen tuntumassa olisimme ajoissa, mutta toisin kävi: Gracelandissa oli jo pitkät jonot. Siispä päätimme hankkia pientä luksusta elämäämme ja ostimme VIP-liput. Gracelandiin kannattaa mennä heti aamusta, ja silloinkin saa odotella, mutta välttää sentään osan ruuhkasta!




VIP-lipuilla pääsimme vierailemaan Elviksen kodissa jonon ohi ja VIP-lippuun sisältyi myös pääsy erillisnäyttelyyn, jossa oli esillä Elviksen ja Lisa Marien henkilökohtaisia tavaroita. Videolla pyöri Lisa Marien haastattelu. Itselleni tästä erityishuoneesta jäivät parhaiten mieleen Elviksen upea pieni matka-arkku ja erään iäkkäämmän Graceland-vierailijan hymy hänen huomatessaan, että Elvis kiinnostaa nuorempaakin sukupolvea.




Erityisnäyttely oli kuitenkin vuorossa vasta kartanokierroksen jälkeen. Lipunmyynti ja kaupat sijaitsevat toisella puolella katua, ja varsinainen Elviksen koti on kadun toisella puolella. Sinne mennään pienoisbusseilla, ja ennen bussiin astumista jokainen saa korvilleen audio-oppaan. Elviksen kotiin siis ei kävellä sisään ”tuosta vain”, vaan alueelle mennään ja sieltä lähdetään pois pienoisbussin kyydillä.




Eipä aikaakaan, kun astuimme sisään Elviksen kotiin, jossa sisäänkäynnistä oikealla oli olohuone ja sen takana vielä toinen huone, jonka keskipisteenä oli flyygeli. Vasemmalla oli ruokailutila ja edestä nousi portaat yläkertaan, jonne kierroksella ei päässyt. Audio-oppaassa kerrottiin, että Elviksen eläessä vieraat eivät tulleet yläkertaan, joten Elviksen yksityisyyttä kuulemma kunnioitetaan tällä tavalla hänen kuolemansa jälkeenkin.








Edempänä pääkerroksessa oli 60-70-luvuille tyypillinen keittiö. Täältä kierros jatkui alakertaan, jossa oli toinen oleskelutila televisioineen, baaritiski ja tietenkin biljardihuone. Toisia portaita pääsi takaisin pääkerrokseen, jossa oli The Jungle Room – viidakkohuoneena tunnetuksi tullut huone kaikkine eläinveistoksineen, taljoineen, marmoripöytineen ja muine yksityiskohtineen. Elvis selvästi piti apinoista, koska apinaveistoksia oli sekä pääkerroksessa että alakerran oleskelutilassa.




















Elviksen kartanon takana oli erillinen rakennus, jossa oli Elviksen isän, Vernonin, toimisto. Tilaa käytettiin mm. Elvikselle tulevan postin avaamiseen. Saman rakennuksen toisessa päässä oli tila, jota Elvis oli käyttänyt mm. ammuntaharjoitteluun. Talon takana oli myös hevosaitaus. Takapihan puolelta oli käynti myös palkintorakennukseen, jossa oli valtavasti tietoa ja muistoja Elviksen musiikki- ja elokuvaurasta sekä henkilökohtaisesta elämästä, vitriinissä esillä olevia Elviksen ja Priscillan hääasuja myöten.








Elvis oli rakentanut takapihalleen oman rakennuksensa racquetball-harrastustaan varten. Tuon rakennuksen oleskeluhuoneessa Elvis vietti aikaansa kuolinpäivänsä aamuna. Harrastushuone on sittemmin muutettu Elviksen levypalkintojen ja esiintymisasujen pyhätöksi.








Kartanon vieressä ovat Elviksen ja hänen vanhempiensa sekä isoäitinsä hautakivet. Elviksen hauta ja viereiset haudat ovat täynnä kukkia ja muistoja hänen faneiltaan, ja meditaatiopuutarhaksi (Meditation Garden) nimetyssä paikassa oli ruuhkaksi asti ihmisiä, jotka jonottivat päästä käymään Elviksen haudalla.








Meditaatiopuutarhasta pääsi kiertämään kävellen takaisin kartanon eteen. Otimme toisistamme kuvat, ja jälleen onneksemme paikalle sattui pariskunta, joka tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan. Rikun kuvia ei tältä päivältä olekaan kovin montaa, koska unohdin ottaa Rikusta kuvia, kun olin niin tohkeissani kaikesta näkemästäni!












Pelkkään kartanokierrokseen kaikkine erillistiloineen meni aikaa puolenpäivän tuntumaan. Lähtiessämme kartanolta pienoisbussi ajoi ensin kartanoalueen takaosaan, jossa saimme bussin ikkunoista nopean silmäyksen Elviksen tontilla sijaitseviin muihin rakennuksiin – siellä oli mm. asuinrakennuksia hänen sukulaisilleen. Tämä oli pieni VIP-lipun tuoma extra, samoin kuin jo aiemmin mainitsemani erillisnäyttely. Sitten siirryimme takaisin toiselle puolen katua. Gracelandia vastapäätä oli lipunmyynnin lisäksi muutamia ruokapaikkoja, tietenkin monia Elvis-tuotteiden myymälöitä, Elviksen yksityislentokoneet ja oma näyttelynsä Elviksen autoille. Elvis-dokumentteja ja konserttitaltiointeja oli katsottavissa useammassa eri paikassa. Jätimme konserttitaltiointien ja Elviksen lapsuusdokumentin katsomisen suurimmaksi osaksi väliin, koska olin jo ostanut Elvis on tour -konserttitallenteen blu-raynä Clevelandista ja olimme seuraavana päivänä menossa vierailemaan Elviksen lapsuudenkodissa Tupelossa. Lounasnälästä pääsi eroon tällaisessa paikassa:




Elviksen lentokoneista kerrottakoon, että ne olivat mukavia liikkuvia minikoteja. Prameana yksityiskohtana olivat kullatut käsienpesuallas ja turvavöiden lukot! Elviksen sängyn kohdalla mietin, kuinkahan monen muun kuin Priscillan kanssa hän on malttanut siinä aikaa viettää…








Autonäyttely oli tietenkin hieno osa Graceland-kokemusta. Elviksen kuuluisan vaaleanpunaisen Cadillacin lisäksi esillä oli mm. Elviksen ensimmäinen Rolls Royce Silver Cloud vuodelta 1960 ja upea valkoinen Lincoln Continental Mark II vuosimallia 1956.












Gracelandissa kävijän kannattaa varautua laajaan Elvis-tuotteiden tarjontaan. Myynnissä on mm. Elviksen tuotantoa (myös LP-levyjä!), Elviksestä kertovia kirjoja ja jopa Elvis-aiheinen Monopoly. Postikorttikokoelmani karttui ainakin parillakymmenellä postikortilla. Olimme jo tähän mennessä nähneet teema-aiheisia Monopoly-pelejä jos jonkinlaista: kansallispuistot, Kummisetä (jonka Riku ostikin Paramount Picturesilta) jne. Jo aiemmin minun oli ollut vaikea vastustaa Las Vegas -aiheista Monopolya, ja olinkin sanonut, että jos näemme Elvis-aiheisen, on se pakko hankkia. Ja täältähän se sitten löytyi!

Aika Gracelandissa meni todella nopeasti – neljä-viisi tuntia meni ohi hetkessä. Lentokoneisiin tutustumisen, Elviksen autonäyttelyn ja ostosten teon jälkeen meidän pitikin jo lähteä Sun Studiolle, jotta ehdimme vierailulle vielä samana päivänä. Gracelandista pääsee Sun Studiolle kätevästi maksuttomalla bussilla, ja busseja taisi mennä suunnilleen tunnin välein.








Sun Studiolla meni seuraavan kierroksen alkua odotellessa reilu vartti, ja itse kierros kesti noin kolme varttia. Opastettu kierros alkoi vanhan studiorakennuksen yläkerrasta, jossa vitriinit olivat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia: mm. Elviksen sosiaaliturvatunnuskortti, jossa Elviksen nimi on kirjoitettu alkuperäiseen muotoonsa Elvis Aron Presley (myöhemmin Aron muuttui Aaroniksi) ja Sun Studion historiasta kertovia musiikintallennusvälineitä.




Kierros huipentui tietenkin äänitysstudioon, jossa Elvis ja Johnny Cash levyttivät hittejään uransa alkuvuosina. Persoonallinen oppaamme kertoi Sun Studion historiasta värikkäästi. Vierailun aikana opimme muun muassa, että Elvis oli tullut nauhoittamaan laulua äidilleen syntymäpäivälahjaksi, ja johtajan sihteeri oli huomannut hänen kykynsä.

Tilan akustiikka on edelleen ennallaan siihen, millainen se on ollut silloin, kun Elvis ja kumppanit levyttivät Sun Studiolla. Katto on rakenteeltaan erikoinen. Kierroksen lopuksi jokainen halukas pääsi ottamaan kiinni mikrofonista ja astumaan ”Elviksen rastin” kohdalle – jokaisen paikka oli merkitty lattiaan. Me jätimme tämän mahdollisuuden käyttämättä ja siirryimme nauttimaan virvoitusjuomia Sun Studion kahvion puolelle. Memphisissä on lämmin lokakuussakin!








Kävelimme Sun Studiolta Beale Streetille. Matka oli vaikuttanut edellisenä päivänä alueella ajaessamme lyhyeltä, mutta tuntuikin kovin pitkältä, kun muut kävelijät olivat todella vähissä. Memphis ei todellakaan kuulu niihin kaupunkeihin, joissa liikutaan jalan. Etsimme Beale Streetiltä sopivaa baaria, jossa kuuntelisimme elävää musiikkia, mutta taisimme olla liikkeellä liian aikaisin. Päätimme istahtaa yksille baariin, jossa näytti tältä:




Aloimme olla nälkäisiä. Olimme saaneet Gracelandin leirintäalueella vinkin hyvästä ruokapaikasta, ja lähdimme sinne taksilla. Illan päätteeksi kyseisestä ravintolasta pääsi maksutta vaaleanpunaisella Cadillacilla takaisin leirintäalueelle. Näppärää, vähän outoa, mutta ihan hauskaa. Paikan nimi oli Marlowe's Ribs & Restaurant ja siellä tarjoiltiin palkintojakin saanutta BBQ-ruokaa, mutta Syracusen Dinosaur BBQ:n ruokia se ei valitettavasti päihittänyt.

Päivä 49 / 21.10.2012 / Memphis, TN - Tupelo, MS [Elvis Presley Birthplace] - [Natchez Trace Parkway: Milepost 303.2, AL] - Hohenwald, TN - Manchester, TN

Aamulla oli aika jatkaa matkaa Elviksen synnyinkaupunkiin Mississipin osavaltion puolelle Tupeloon. Emme olleet käyneet syömässä aamiaiseksi vielä koko matkan aikana pannukakkuja, joten seitsemännen viikon sunnuntaiaamuna oli jo aikakin mennä aamiaiselle/brunssille IHOP:iin (The International House Of Pancakes). Siellä pannukakkuja saa ihan millä tahansa lisukkeilla, kuten mansikoilla ja kermavaahdolla tai suklaakastikkeella. (Totta, minunkin olisi kannattanut ottaa mansikat ja kermavaahto, ne sopivat paremmin pannukakkujen kaveriksi.)

Ajoimme Tupelossa suoraan Elviksen synnyintalolle. Jostainhan pienen paikkakunnan täytyy hengittää, ja tässä tapauksessa Tupelo hengittää Elviksestä. Opimme, että Elvis oli lahjoittanut konserttirahansa, jotta hänen synnyinkodistaan tehtiin Tupelossa museo. Harmillisesti Elvis ei ostanut paikkaa itselleen, koska osana Gracelandin kokonaisuutta se saattaisi toimiakin, mutta nyt paikassa ei tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Paikalle on rakennettu vastavalmistunut tapahtumakeskus, jonka elokuvateatterissa oli tarkkaakin tarkempi tekniikka heijastettuna valkokankaalle – ja siinä näytettiin näytelmää, joka kertoi Elviksen lapsuudesta! Meidän olisi tehnyt mieli lähteä esityksestä kesken kaiken (olimme ainoat katsojat juuri siinä näytöksessä, filmi pyöri non-stop), muttemme hennoneet, koska lipunmyyjä oli kertonut tästä videosta niin innoissaan ja maininnut, ettemme ”ole koskaan nähneet emmekä näe tätä kuvamateriaalia missään muualla” – ja hyvä niin… Tämän ”elämyksen” olisi saanut ilman lippuakin. Sen sijaan vierailu Elviksen synnyinkodissa olisi maksanut $5, ja toisena vaihtoehtona myytiin $15 maksanutta lippua, johon sisältyi pieni Elvis-museo ja kirkkovierailu. Erehdyimme ottamaan tämän rahastuslipun (Gracelandissa lipulle sai vastinetta toisin kuin täällä).

Tapahtumakeskuksessa oli siis pieni museotila, jossa olo esillä Elviksen perhetutun Janelle McCombin henkilökohtainen kokoelma. Kokoelma oli siitä mielenkiintoinen, että se sisälsi huomionarvoisia havaintoja Elviksen lapsuuden suosikkisankarihahmosta Captain Marvel Juniorista ja sen mahdollisesta yhteydestä Elviksen lavapukeutumiseen hänen uransa huippuvuosina. Lehtien yhteydessä olleessa esittelytekstissä spekuloitiin, oliko Elvis kopioinut käyttämänsä salamalogon, idean viitasta ja hiustyylinsä sarjakuvahahmolta. Hienointa koko näyttelyssä oli Elviksen käsin kirjoittama viesti Janelle McCombille. Esillä oli myös Elviksen vaatteita, vanhoja fanituotteita ja lippuja konsertteihin. En kuitenkaan ole varma, olivatko nämä näyttelyesineet kymmenen dollarin arvoisia, jonka verran ”yhteislipusta” joutui maksamaan enemmän verrattuna pelkkään käyntiin synnyinkodissa. Ainakaan kirkkokäynti ei tuonut lipulle lisäarvoa (pikemminkin meille oltaisiin voitu maksaa siitä, että menimme sinne):




Pihapiirissä oli siis kaksi rakennusta: Elviksen synnyinkoti ja hänen lapsuuden kirkko, joka oli siirretty Elviksen synnyinkodin viereen vuonna 2008. Elviksen synnyinkotiin oli tuotu kalusteet näyttämään, millainen kalustus tyypillisesti tällaisessa kaksihuoneisessa pienessä talossa tuohon aikaan oli ollut. Meidät vastaanotti opas, joka kertoi, että Elviksen vanhemmat olivat myyneet kaikki kalusteensa, kun perhe oli muuttanut paremman elämän toivossa Memphisiin Elviksen ollessa vasta pikkupoika. Eivätpä vanhemmat vielä tuolloin arvanneet, mitä heidän pojastaan myöhemmin tuli.

Kirkossa tuli tunne, kuin paikalla yritettäisiin käännyttää uskoon. Lyhyen esittelyn jälkeen koko seinän kokoiset valkokankaat laskeutuivat kirkon eteen ja sivuseinille, ja tällä pyrittiin luomaan vaikutelma kuin vierailija olisi Elviksen lapsuuden jumalanpalveluksessa – joka oli jälleen näytelty, samaan tapaan kuin tapahtumakeskuksen videolla. Jälleen esitystekniikka oli häikäisevää, harmi ettei sisältö ollut samalla tasolla. Tästäkään tilaisuudesta ei päässyt lähtemään kesken kaiken pois. Esityksen loputtua tämä oli tarpeeksi Tupeloa meille, ja kävimme vain nappaamassa pari kuvaa Elviksen synnyintalolla ja lähdimme jatkamaan matkaa.




Käynti Tupelossa siis osoittautui melkoiseksi pettymykseksi ja rahastukseksi. Paikassa ei tuntunut olevan sellaista historiallistakaan sidettä Elvikseen kuin Gracelandissa oli, koska kaikki oli näyteltyä tai siirrettyä tai esimerkinomaista. Jos aikoo käydä sekä Tupelossa että Memphisissä, kannattaa ainakin mennä ensin Tupeloon, jotta pettymys ei ole yhtä suuri kuin se meillä oli.

Jotain hyvää käynnistämme Tupelossa kuitenkin seurasi, koska olin huomannut karttakirjasta, että Tupelosta kohti Tennesseen osavaltiota kulki Alabaman osavaltion kautta Natchez Trace Parkway. Tämä maisemareitti olikin todella hyvä valinta. Ehdimme käväistä reitin Tupelon läheisellä Natchez Trace Parkwayn vierailukeskuksella. Jos meillä olisi ollut enemmän aikaa, olisi Natchez Tracea pitkin voinut ajaa useamman päivänkin, vieraillen reitin luontokohteissa. Ylipäätään kaikki Parkway-merkityt tiet kannattaa ottaa huomioon road trip -reittiä suunniteltaessa! Me emme valitettavasti ehtineet valoisan aikaan minnekään reippailemaan, joten maisemareitin ihailu tapahtui tällä kertaa autosta käsin. Sen verran pysähdyimme kuitenkin jaloittelemaan, että voimme sanoa käyneemme Alabamassa. :)

Minäkin tartuin Camryn rattiin kiinni noin 80 mailin ajaksi, jottei Rikun tarvinnut ajaa koko ajan. Halusin tietenkin kokeilla, onnistuisiko ajaminen vihdoinkin. Harmillisesti niskani kipeytyi ajamisesta jälleen, joten tämä reissun neljäs ajokertani jäi osaltani viimeiseksi (ensimmäinen oli muutaman mailin matka Tyynenmeren rannalla, toisella kerroilla ajoin viitisenkymmentä mailia aavikolla, kolmannella kerralla ajoin pari muutaman mailin matkaa Pittsburgissa).

Pimeä tuli, ja siirryimme sopivassa vaiheessa pois Natchez Trace Parkwayltä, koska emme kuitenkaan nähneet maisemia, ja tielle pomppi pimeän tultua melkoinen määrä peuroja useampaan eri otteeseen. Kertaakaan kolari ei ollut todella lähellä, mutta kyllä Rikun jalka hypähti jarrulle useampaan otteeseen. Matkalla ajoimme syömään periamerikkalaisesti drive-in -pikaruokaravintolaan nimeltään Sonic, jossa ei edes ole lainkaan mahdollisuutta ruokailla sisällä. Tilatessa ruoat parkkiruudun vieressä olevaan automaattiin puhumalla, ja kun tarjoilija tulee ojentamaan ruoat paperipussissa auton ikkunasta, sitä todella tietää olevansa Amerikan ihmemaassa. Ei siinä mitään, Sonic tarjosi roskaruokakategoriassa korkealle yltävää mättöä, mutta näimme road tripillämme myös liudan muita – jotkut aivan käsittämättömiä – drive-in -palveluja, ja totesimme, että se on ihan kiva, että Suomessa pitää ainakin vielä toistaiseksi astua autosta ulos esimerkiksi asioidakseen pankissa.




Navigaattoriin oli kirjoitettu osoitteeksi Hohenwaldin KOA Tennesseen osavaltion puolella. Yllätykseksemme kyseisellä leirintäalueella oli portit, eikä sinne enää päässyt siihen aikaan illasta. Jouduimme siis vielä jatkamaan matkaa pidemmäksi, ja valitsimme määränpääksi Manchesterin KOA:n, koska se oli lähimpänä seuraavan päivän vierailukohdettamme eli Jack Daniel’sin viskitislaamoa pienessä Lynchburgin kaupungissa.

Seitsemäs viikko oli päätöksessään, ja Rikun sammuttaessa auton moottorin olimme matkanneet noin 9150 mailia halki Yhdysvaltojen. Kuluneella viikolla olimme ehtineet olla seitsemässä eri osavaltiossa: Oklahoma (The Sooner State), Kansas (The Sunflower State), Missouri (The Show Me State), Arkansas (The Natural State), Tennessee (The Volunteer State), Mississippi (The Magnolia State) ja Alabama (Yellowhammer State). Tällöin meillä ei ollut vielä tietoakaan, että loppureissun suunnitelmat muuttuisivat hurrikaanin takia – jos olisimme sen tienneet, olisimme tietysti tehneet matkasuunnitelmamme uusiksi. Seuraavassa päivityksessä kerron kahdeksannen viikon tapahtumista, ellei Riku ehdi sitä ennen kirjoittaa omia muistelmiaan englanniksi paria-kolmea viikkoa aiempaa. Tarkoituksenamme on päivittää blogia helmikuun aikana.
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad

9/19/2012

Hiljaiset sillat

Päivä 12 / 14.9.2012 / Winterset & Madison County, IA

Olen odottanut päivää Madison Countyn katetuilla puusilloilla kauan. Jo vuosia sitten päätin, että vielä joskus näen omin silmin Rosemanin sillan hieman haalistuneen maalipinnan vasten Iowan maalaismaiseman keltavihreitä sävyjä, Francescan talon kuistin, talon pihassa olevan korkean tuuliviirin, ympärillä olevat maissipellot ja kumpuilevat hiekkatiet. Päivä Wintersetissä ja ylipäätään Madison Countyssa: vierailu kaikilla kuudella jäljellä olevalla katetulla puusillalla - Roseman, Cutler-Donahoe, Holliwell, Imes, Cedar ja Hogback; lounas Northside Cafessa ja kävely Wintersetin keskustassa sekä päivän päätteeksi ajelu Francescan talon kautta täytti kaikki odotukset ja oli vielä jotakin enemmän. Osaisinpa kertoa edes palan siitä, mitä saimme nähdä ja kokea.

Heräsimme Wintersetissä aurinkoiseen ja lämpimään perjantaipäivään. Heinäsirkat tervehtivät meitä konsertillaan jo aamusta. Hoputin Rikua nousemaan ylös, koska odotin lähtöä silloille niin malttamattomana. Aamiaisen jälkeen olimme valmiit lähtöön, ja motellin omistaja Bill neuvoi reitin Rosemanin sillalle. Hän mainitsi ensin Cedarin sillan olevan aivan lähellä, minkä toki tiesimmekin, mutta sanoin meidän menevän ensin Rosemanin sillalle - ehkä hieman liian napakasti, koska hän sanoi siihen pitävänsä asenteestani :) Rosemanin sillalta koko tarina kuitenkin alkoi Robert James Wallerin kirjassa ja Clint Eastwoodin ohjaamassa elokuvassa Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, joten mistäpä muualta olisimme päivämme aloittaneet.

Autossa soi elokuvan tunnusmusiikki Doe Eyes, ja kääntyessämme valtatieltä 92 pienille hiekkateille hymy kasvoillani ja jännitys sisimmässäni kasvoivat hetki hetkeltä. Vaikkei meillä ollutkaan vanhaa vihreää pick-upia, jo pelkkä mäkisiä, pöllyäviä hiekkateitä pitkin ajaminen korkeiden, kellertävien maissipeltojen vierellä oli elämys. Eastwood onnistui vangitsemaan elokuvaan juuri sen tunnelman, värit - kaiken, millaista Madison Countyssa on.

Ajoimme hiekkateitä hetken, tarkoituksella toiseen suuntaan Francesca Avenueta pitkin, ennen kuin menimme Rosemanin sillalle - näin saatoimme kuvitella sen noin kahden mailin matkan, jonka elokuvassa ja kirjassa Francesca ja Robert ajoivat Rosemanin sillalle tavattuaan Francescan kotipihassa. Todellisuudessa Francescan kotitalona elokuvassa ollut talo on 28 mailin päässä Rosemanin sillalta, kertoi Rosemanin sillan lahjapuodin pitäjä. Kirjan ja elokuvan vaikutus alueella näkyy tosiaan teiden nimissäkin - tuskinpa Francesca Avenue on tunnettu tuolla nimellä ennen 90-lukua.







Kyltit opastivat meidät Rosemanin sillalle, joka näytti upelta auringonpaisteessa. Tutkimme siltaa molemmista päistä, sisältä ja ulkoa sivuilta. Tälle sillalle ei saa ajaa, eikä aivan sen lähellekään. Samoin muillakin silloilla, Cedar on ainoa poikkeus. Rosemanin silta taitaa olla se vierailluin ja kuuluisin, koska sen luokse oli perustettu lahjapuotikin - en tosin tiedä milloin, koska mm. katettujen siltojen festivaali on ollut Madison Countyssa joka vuosi lokakuun toisena viikonloppuna jo kauan ennen kirjaa ja elokuvaa.






Otettuamme tarpeeksi kuvia ja yritettyäni tallentaa mieleeni tunnelman, tuoksun ja korviahuumaavan heinäsirkkojen musisoinnin ympärillämme menimme vielä käymään lahjapuodissa. Ei tarvita kovin monta arvausta sen selvittämiseksi, mikä elokuva oli meneillään pienellä ruudulla. Tarjolla olisi ollut paikallisten viinitilojen tuotteita ja tietenkin monenlaisia muistoja sillasta. Valitsin Clint Eastwoodin ja Meryl Streepin mustavalkokuvan, joka taitaa mennä vielä kehyksiin kotiin palattuamme, ja pehmeäkantisen Bridges of Madison County -kirjan. Se oli tosin niin hieno, etten hennonut lukea sitä kunnolla, vaan vain sivuja hieman raottaen, joten kävin ostamassa kovakantisen version seuraavana päivänä Wintersetin turistineuvonnasta - lukemista varten. Se tulikin luettua seuraavien päivien aikana, enkä itse asiassa ymmärrä, miksen koskaan aiemmin ole kirjaa lukenut. Oli hienoa huomata, kuinka tarkasti tietyt kohtaukset olikaan tehty kirjan mukaan ja miten nerokkaasti tarinaan oli toisaalta haettu vielä lisää draamaa filmatisoinnin yhteydessä.

Ajomme Rosemanin sillalta Wintersetin keskustaan. Rikulla oli kestämistä koko päivän kestäneessä yli-innostuneisuudessani, joka taisi olla huipussaan Northside Cafessa. (Rasittavaa muuten, ettei iPadissa ole oikeanlaista e-kirjainta.) Pysäköimme vinoparkkiin aivan Northside Cafen tuntumaan. Kahvilassa, kuten kaikissa muissakin Wintersetin keskustan liikkeissä, oli samanlainen kevyt ovi kuin elokuvassa Francescan talon kuistilla. Kahvila ei tietenkään näyttänyt enää siltä kuin elokuvassa, mutta kahvilan pitkänomainen muoto ja pitkä tiski jakkaroineen olivat ennallaan. Seuraavana päivänä kuulimme, että aiemman omistajan aikaan kahvilan seinällä oli ollut kuvia siitä, miten elokuvanteon aikaan kahvila oli palautettu takaisin 60-luvulle.




Kahvilan omistaja otti meidät iloisesti vastaan ja ohjasi meidät vapaille paikoille. Clintin jakkara, neljäs ovelta laskettuna, oli saapuessamme varattu, mutta vapautui vähän ajan päästä, ja pääsimme ottamaan kuvia. Omistaja tuli vielä kysymään, mistä olemme kotoisin. Hän kertoi samalla, että Robert Waller oli kirjoittanut suuren osan kirjasta Northside Cafen pöydässä ja oli maininnut silloiselle kahvilan omistajallekin, että aikoo sisällyttää kahvilan kirjaansa. Silloista omistajaa ei - ainakaan tuolloin - ollut asia paljoa kiinnostanut. Ei varmaankaan kirjailija itsekään osannut unelmoidakaan tällaista jättimenestystä kirjastaan.




Riku söi gumboa ja minä valitsin pienen Caesar-salaatin. Laskunmaksun jälkeen otimme vielä pari kuvaa, kiitimme omistajaa ja lähdimme kohti turistineuvontaa. Siellä meitä opastanut mies oli asunut kaupungissa kuvausten aikaan ja neuvoi kuvauspaikkoja. Hän kertoi myös, että hän oli nähnyt Clint Eastwoodin aika ajoin kaupungin kaduilla juttelemassa ihmisten kanssa, Meryl Street oli puolestaan vain tehnyt työnsä ja muutoin pysytellyt poissa näkyvistä.

Ostettuani pinon siltapostikortteja ja postikortteja Francescan talosta, ja katsottuamme elokuvasta sen osan, jossa Robert on kahvilassa ja Francesca ja Robert tapaavat Holliwellin sillalla (yllättäen myös turistineuvonnassa näytettiin tätä elokuvaa;), kävimme katsomassa korttelin päässä aluetta, jolla mm. elokuvan lopun sadekohtaus oli kuvattu. Turistineuvonnassa oli kokoelma valokuvia elokuvasta, mutta valitettavasti niistä ei ollut kopioita, joita olisi voinut ostaa. Anteeksi kaikista copyright-loukkauksista, mutta tässä ne ovat:







Kävelimme sitten vielä Northside Cafen edustalle ottamaan ulkokuvan, kun viereisen liikkeen parturi tuli kadulle ja sanoi voivansa ottaa meistä kuvan - kuinka ystävällistä! Kyseinen kuva on Rikun blogitekstissä. Aloin tietysti kysellä mieheltä, oliko hän ollut Wintersetissä kuvausten aikaan, ja hän sanoikin tehneensä kuvausryhmälle 65 (tai 67) hiustenleikkuuta! Kaikille muille miehille, paitsi Eastwoodille, jolla oli oma parturi. Mukava mies, ja kertonee tosiaan jotakin tämän kaupungin hengestä, että vanhempi herrasmies tuli asioikseen ottamaan meistä kuvan.

Kävimme vielä kangaskaupassa ennen lähtöämme keskustasta ja ajoimme Holliwellin sillalle Wintersetin puistossa olevan Cutler-Donahoen sillan kautta. Olin ilmeisesti liian innoissani Holliwellin sillalle menosta, koska en muistanutkaan käydä kivisen sillan luona - paikassa, jossa oli kuvattu kohtaus, jossa Francesca ja Robert olivat viettämässä päivää poissa Wintersetistä (vaikka paikka oikeasti olikin Wintersetissä).




Doe Eyes soi jälleen, ja ajoimme Holliwellin sillalle. Yllätyksekseni sillan päädyt olivatkin punaiset eivätkä valkoiset, kuten elokuvassa. Mietinkin, kuvattiinko kohtaus todella Holliwellin sillalla kuten elokuvassa puhuttiin, vai esim. Cedarin sillalla, kuten kirjassa oli. Kuvien ottamista häiritsivät suurikokoiset pistiäiset ja syöksähtelevät heinäsirkat. Saimme viettää sillalla muutaman tovin kahdestaan (hyönteisiä lukuun ottamatta), kun maltoimme odottaa hetken - emme suinkaan olleet ainoat siltakierroksella olijat.




Holliwellin sillalta jatkoimme Imesin sillalle:




Olin ajatellut, ettei meidän välttämättä tarvitsisi käydä kaikilla silloilla, mutta käytyämme neljällä sillalla teki mieli käydä vielä viimeisellä kahdellakin. Ajoimme siis ensin Cedarin sillalle ja viimeiseksi Hogbackin sillalle. Hogbackin sillalla oli vieraskirjakin.













Seuraavaksi ajoimme Francescan talolle. Taloa ympäröivä pihapiiri oli aidattu, joten jouduimme ihastelemaan taloa melko kaukaa. Julkisivu oli kohtalaisessa kunnossa (palovauriot toki nähtävissä) ja tuuliviirikin oli paikallaan pihapiirissä, mutta minun ja monen muun romantiikannälkäisen harmiksi Francescan talo kärsi sisältä ja ilmeisesti rakenteista mittavat vahingot tuhopoltossa muutamia vuosia sitten, eikä taloa ole sen jälkeen kunnostettu.







Seuraavana päivänä Wintersetin keskustan katumyyjäisissä saimme kuulla tarinan siitä, kuinka talo oli löytynyt: kuvausryhmä oli jo luopunut toivosta löytääkseen kuvauspaikan ja oli matkalla Des Moinesiin helikopterilla - lavasteet oli tarkoitus rakentaa Kaliforniaan - kun he näkivät talon, josta tuli Francescan talo. Kyseinen talo oli tuolloin asumaton, haisunäätien ja opossumien valtaama, ja kuvausryhmä soitti kuulemma kovalla rockia saadakseen eläimet häädettyä. Talo kunnostettiin 60-luvun asuun. Keittiö- ja kylpyhuonekohtausten kuvaamisessa oli oma vaivansa, koska taloon ei ollut vesijohtoja. Kuvausten päätyttyä kaikki elokuvalavasteet jätettiin paikalleen, ja talo toimi suosittuna turistikohteena tuhopolttoon asti. Talo on edelleen yksityisomistuksessa ja oli ilmeisesti myös kuvausten ajan, eli kuvausryhmä vain vuokrasi sen käyttöönsä.

Lähdimme ajamaan Francescan talolta vasemmalle, kumpuilevaa hiekkatietä pitkin, ja niin päivä Madison Countyn hiljaisilla silloilla oli päätöksessään. Ajoimme Des Moinesiin illalliselle ja vietimme loppuillan motellilla. Winterset jäi taakse seuraavana päivänä haikeissa tunnelmissa: en olisi millään malttanut lähteä, mutta toisaalta ei Robert Kincaidkaan olisi halunnut lähteä Francesca Johnsonin luota, ja silti hänen piti.




Monta iloista ja mieliinpainuvaa päivää on vielä edessä, mutten edes odota, että mikään tällä matkalla tai välttämättä vuosiin tämän matkan jälkeenkään toisi minulle niitä onnellisuuden, ilon ja haikeuden tuntemuksia, joita tämä päivä toi. Kyse ei ole vain elokuvasta, eikä koskettavasta rakkaustarinasta, vaan siitä, mistä elämässä on kyse. Olla onnellinen, tuoda onnellisuutta läheisilleen ja silti elää niissä realiteeteissa, mitkä osin itse ja osin ympäristö on rakentanut ja muokannut. Ja ehkä aika ajoin tarkastella uudelleen, voiko realiteeteille tehdä jotain, jotta voisi olla vielä onnellisempi ja tehdä muut vielä onnellisemmiksi.
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad