9/24/2012

Iowasta Nebraskan halki Grand Tetonin ja Yellowstonen kansallispuistoihin

Kirjoitettu autossa lauantaina 22.9.2012 lähdettyämme Twin Fallsista, Idahosta kohti Kaliforniaa ja South Lake Tahoeta. Aikaa kului nelisen tuntia ja Riku ajoi tuona aikana viitisensataa kilometriä :)

Päivä 13 / 15.9.2012 / Winterset, IA - Omaha, NE - Gretna, NE

Lauantaiaamuna lähdimme Wintersetin keskustan kautta kohti Nebraskaa. Minkä olimme jo aiempinakin päivinä huomanneet ja mistä Wintersetin Super8-motellin omistaja Billkin muistutti, kannattaa pysyä poissa Interstateilta ja valita pienempiä valtateitä maisemareiteistä nauttimiseksi. Onnistuimme valinnassamme ajaa Omahaan tietä 92, jonka varrella maissipellot alkoivat vaihtua vähitellen viljapelloiksi. Kuviin ei tietenkään saanut ikuistettua tunnelmaa ja sitä miltä siellä näytti, joten suosittelen ajamaan sitä kautta niin ymmärtää mistä puhumme :)







Tankkasimme pienen paikkakunnan huoltoasemalla, jonka vieressä oli loppuunmyyntiä pitänyt kangaskauppa. Pysähdyimme tekemään lisää tuliaisostoksia ;)




Pysähdyimme Omahan keskustassa myöhäiselle lounaalle ja samalla kävelimme Old Marketin alueella.




Valitsimme ruokapaikaksi Wheatfields Eatery & Bakeryn, koska paikka ja terassilla syöneiden ruoat näyttivät hyvältä. Ruoka taisikin olla reissun tähän mennessä toiseksi parasta (Syracusen Dinosaur BBQ pitänee kärkisijaa pitkään) - Riku söi jättiwrapin ja minä kana-pinaattikreppejä.







Pienen kävelymatkan päässä Old Marketista olisi ollut mahdollista ylittää joki kävelysiltaa pitkin: toisessa päässä Iowan osavaltio ja toisessa Nebraska, mutta jouduimme jättämään tämän väliin ajaessamme turistineuvonnassa suositeltuun outdoor-kauppaan, joka ei sitten osoittautunutkaan aivan toivotunlaiseksi (sai Riku sentään Paracord-rannekkeen, joten aivan tyhjin käsin ei tarvinnut lähteä). Turistineuvonnassa vierähtikin tovi, kun siellä meitä auttaneet omahalaiset olivat kiinnostuneita Suomesta ja matkastamme, ja me puolestaan halusimme tietä Omahasta ja Nebraskasta.

Jatkoimme Omahan länsipuolelle Gretnaan KOA West Omaha / Lincolnin leirintäalueelle, ja ensimmäistä kertaa kokosimme teltan valoisan aikaan. Riku hyödynsi varhaisen leirintäalueelle saapumisemme käymällä juoksulenkillä lähistöllä ja sillä aikaa minä pesin ja kuivasin koneellisen pyykkiä leirintäalueen pyykkituvassa. Pesu maksoi $1.50, kuivaus saman ja pesuaineen 1-2 koneelliseen sai ostettua dollarilla. Leirintäalue oli puitteiltaan paras tähän mennessä. Oli KOA-leirintäalueiden etuviikonloppu jäsenkortin omistajille, joten tarjolla oli myös ilmaisia aktiviteetteja ja ruokaa. Pidimme illalla matkan ensimmäisen telttaelokuvaillan.







Päivä 14 / 16.9.2012 / Gretna, NE - Minden, NE - North Platte, NE

Vietimme sunnuntaiaamupäivän leirintäalueella ja lähdimme sitten ajamaan kohti Mindeniä, jossa tarkoituksemme oli vierailla Pioneer Villagessa. Madison Countyn silloilla samaan aikaan vieraillut pariskunta suositteli paikkaa meille: näytillä olisi ollut mm. eri vuosimalleja vanhoista amerikanraudoista. Saavuimme Pioneer Villagen pihaan juuri, kun se oli mennyt kiinni. Harmillista - ja yllättävää, että paikka oli mennyt kiinni jo puoli viideltä! Ovessa luki winter hours eli talviaukioloaika - ja lämmintä oli jotakin 25 Celsius-asteen tienoilla...




Matkalla kohti Mindeniä pysähdyimme lounastamaan Applebee's-ravintolassa, joka muistuttaa Suomen Amarilloa/Chico'sia. Ravintola oli yksi monista valtateiden risteyskohdassa. Ravintolan vieressä taukoa piti myös satojen, ellei tuhansien, pikkulintujen parvi. Heidän taukonsa kesti pidempään kuin meidän, ja otimme kuvia parvesta lähtiessämme:







Jatkoimme kohti North Plattea, ja suurimman osan matkasta ajoimme tietä 23. Täällä, kuten jo aiempina päivinä, oli huomattavissa kuinka kuivaa Yhdysvalloissa tällä hetkellä on. Joet maan keskiosassa, ainakin suuri osa niistä, ovat kuivuneet, ja aurinko on polttanut kaiken keltaruskeisiin sävyihin. Kiinnitimme myös huomiota toinen toistaan pienempiin kaupunkeihin keskellä ei-mitään. Ne kaikki toistivat samaa kaavaa: tervetulokyltti - asukasluku parikymmentä tai parisataa, tehdas tien toisella puolella, rautatien varrella, ja muutama asuintalo - ja sitten "kaupunki" oli jo ohi.




Maisemat valtatieltä 23 olivat kuivuneista joenuomista ja auringonpolttamista sävyistä huolimatta upeat, ja suosittelemmekin tätä tietä Nebraskan halki matkaaville. Pysähdyspaikkoja olisi tosin tarvittu useampikin, kun kymmenien mailien päähän tasaisten näkymien alueella kuin kumpujen ja niiden välisten laaksojen halki ajaessamme. Kuvat pysähdykseltä ovat Rikun päivityksessä.




Tien varrella oli yliajetuksi joutuneita pesukarhuja. Olimme nähneet tätä päivää ennen parin pesukarhun ylittävän tien, peura käveli tien poikki torstai-iltana Wintersetiin ajaessamme, ja ennen North Plattea kalkkuna oli joutua onnettomuuteen syöksähtäessään tielle eteemme - onneksi Riku ehti jarruttaa.

Päivä kääntyi iltaan saapuessamme motellille, josta olimme varanneet majoituksen TripAdvisor-arviointien kannustamana. Pettymys pitkän ajopäivän jälkeen oli suuri, kun ensin huoneen oven avatessamme vastaan tuli todella epämiellyttävä ummehtunut ilma kuin seinä ja sitten löysimme taulun kehyksen sisältä luteen - onneksemme emme olleet alkaneet tarkistaa vuodetta tai tuoneet matkatavaroitamme sisään vielä siinä vaiheessa! Vastaanottovirkailija tai omistaja muuttui iloisesta ja ystävällisestä vihaiseksi kuin ampiainen, kun menin sanomaan asiasta, ja vaati nähdä löytöni. Vielä kehyksen vieressäkin hän väitti sitä vain roskaksi! Hän julisti, ettei heillä ole luteita, mutta hän antaa mielellään rahamme takaisin, joten lähdimme heti (itsepähän ei tarjonnut esim. toista huonetta). Emme todellakaan ymmärrä, miten kyseinen motelli on saanut niin hyvät suositukset!

Etsimme aikamme sopivaa majoitusta paikkakunnalta, mutta hinnat olivat sen verran korkeita, että tyydyimme Walmartin parkkipaikkaan, joka näytti rauhalliselta. Samalla pysäköintialueella yötä vietti lisäksemme kolme muuta seuruetta (yksi asuntoauto - sellainen mitä näkee Suomessakin, kaksi RV:tä eli bussin kokoinen asuntoauto) ja yksi rekka. Yö autossa sujui hyvin ja hyvin nukutti - makuupusseissa emme sentään nukkuneet, vaan vain tyynyjen ja huopien kanssa.

Kahden viikon jälkeen mailimittari näytti 2666.6, eli 2. viikolla ajoimme vajaa 1500 mailia, ja osavaltioita viisi lisää: Ohio, Indiana, Illinois, Iowa ja Nebraska.

Päivä 15 / 17.9.2012 / North Platte, NE [Buffalo Bill's Scout's Rest Ranch] - Gering, NE

Kolmannen viikon maanantaiaamu oli ensimmäinen aamu, jolloin palelsi. Lämpötila oli Celsius-asteissa vain muutaman asteen plussan puolella. Pohjoisemmaksi ajaessa edessä olikin yhä jäätävämmän kylmiä öitä, mutta kuitenkin kesäisen lämpimiä, aurinkoisia päiviä. Olemme saaneet nauttia auringonpaisteesta kylliksemme viime päivinä!

Olimme jääneet yöksi North Platteen vieraillaksemme maanantaiaamupäivänä Buffalo Billin ranchilla. Ranchilla oli hyvinkin ylellisen oloinen omakotitalo hienoine erkkereineen, spring house eli kylmäkellari, suuri hevostalli, pieni lampi ja ympärillä tietysti paljon maita.










Ajoimme North Plattesta Geringiin, Scottsbluffin viereen. Aikavyöhyke vaihtui tämän ajon aikana toisen kerran, eli tällä kertaa Central Time Zone > Mountain Time Zone. Näimme useamman tavarajunan, jossa oli reippaasti yli 100 vaunua, ja odottelimme parissa tasoristeyksessä tovin.




Tie 26 oli jälleen todellinen maisemareitti. Tämän ja edellisen päivän aikana näimme upeiden maisemien lisäksi myös todella suuria karjatiloja teiden varsilla, mutta suuresta koostaan huolimatta ne ehtivät vilahtaa ohi ennen kuin olin valmiina ottamaan kuvan.




Saavuimme majapaikkaamme pian kolmen jälkeen. Monument Inn & Suites osoittautui matkamme toiseksi parhaaksi majoitukseksi, kärkisijaa pitää edelleen Hyannisin SeaCoast Inn Cape Codissa. Vietimme rennon iltapäivän hotellilla ja illalla kävimme syömässä Steel Grillissä, jota vastaanoton henkilökunta suositteli.




Päivä 16 / 18.9.2012 / Gering, NE [Scotts Bluff National Monument] - Dubois, WY

Aamulla lähdimme parin mailin päähän matkan ensimmäiseen ulkoilukohteeseen, eli Scotts Bluff National Monumentille. Tämä maamerkki keskellä preerian tasankoa tarjosikin unohtumattomat näköalat ja oli aivan upea paikka. Vierailukeskuksen henkilökunta oli oikein ystävällistä ja esittelyvideosta saimme vinkkejä siitä, miten pioneerit jaksoivat aikanaan vaeltaa halki Amerikan. Ajoimme huipulle, kävelin sieltä alas, Riku kääntyi puolenvälin jälkeen takaisin ja palasi hakemaan auton.













Kaktukset, preeriatuuli, polttava aurinko ja jyhkeät kallioseinämät painuivat mieleen. Lähtiessämme Riku huomasi vierailukeskuksessa kansallispuistopassin, johon voi kerätä leimoja kaikista Yhdysvaltain kansallispuistoista. Scotts Bluff National Monumentista tuli Rikun reissun suosikkipaikka tähän mennessä, ja se kestikin Yellowstoneen asti :)

Jatkoimme matkaa, ja jossain vaiheessa huomasimme Exit-kyltin Ayres Natural Bridgelle, jolloin teimme pikaisen päätöksen poistua moottoritieltä ja etsiä kyseisen kivisillan. Paikka olisi ollut juuri sopiva piknikille! Sillan päälle kapuamisessa ja ennen kaikkea polkua alas pääsemisessä oli haastetta, mutta se oli vaivan arvoista.













Ajoimme iltapäivän ja pitkän illan Duboisin pikkukaupunkiin Wyomingin osavaltioon, jossa majoituimme jälleen leirintäalueella (KOA Dubois / Wind River). Riku kasasi urhoollisesti teltan, vaikka oli tosi kylmä. Lämpötila taisi käydä miinuksenkin puolella yön aikana. Kyseinen yö oli tarkoitus ajaa, mutta en edelleenkään pysty ajamaan (en uskalla riskeerata hyvin parantunutta niskaani nopeilla liikkeillä), joten ajaminen siirtyi päiväajalle.

Päivä 17 / 19.9.2012 / Dubois, WY - [Grand Teton National Park: Jenny Lake - Moose - Jackson Lake Lodge] - [Yellowstone: Grant Village]




Lähdimme aamulla Duboista kohti Grand Tetonin ja Yellowstonen kansallispuistoja. Maisemat paranivat hetki hetkeltä.




Sisäänpääsymaksu, jolla olisi saanut viettää näiden kahden kansallispuiston alueella viikon, oli $25/auto. Grand Tetonin alueella ajoimme ensin Jenny Lakelle ihailemaan peilityyntä järveä vasten piirtyviä vuorenhuippuja. Jo sitä ennen halusimme pysähtyä ihastelemaan maisemaa useamman kerran.










Jenny Lakelta ajoimme läpi Grand Tetonin kansallispuiston. Pysähdyimme syömään Jackson Lake Lodgen Pioneer Grillillä. Salaattini sinihomejuustokastike oli parasta koskaan maistamaani kastiketta. Saimme ihailla Jackson Laken maisemia ajaessamme kohti pohjoista ja Yellowstonen kansallispuistoa. Eläinhavainnot jäivät Grand Tetonin puolella yhteen peuraan.




Yellowstoneen eteläportilta saapuvat huomio: heti sisäänkäynnin jälkeen on todella upeat kanjonimaisemat oikealla puolella, ja siinä on vain pieni alue pysähtymistä varten! Emme ehtineet reagoida tarpeeksi nopeasti, joten se kanjoni jäi tarkemmin ihastelematta.




Ajoimme Grant Villagen leirintäalueelle ja kokosimme teltan. Leirintäalueelle saapuessamme saimme tarkat ohjeet mm. ruoan säilyttämisestä, koska alueella liikkuu paljon karhuja.

Valoisaa oli vielä reilun tunnin verran, joten kävimme ensin Grant Villagen vierailukeskuksella, jonka takapihalla oli aterioimassa nuori hirvi, ja sitten ajoimme vähän matkaa Yellowstone-järven rantaa ja saimme ihastella höyryävää maaperää ensi kertaa. Yellowstonessa on pysyttävä poissa thermal arealta, ettei maa ala kirjaimellisesti polttaa jalkojen alla!













Vietimme matkan toisen telttaelokuvaillan illan jo pimennyttyä ja menimme aikaisin nukkumaan, jotta jaksaisimme herätä aikaisin varsinaiseen Yellowstone-päivään, josta Riku voi kertoa ensin. :)
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad

9/19/2012

Hiljaiset sillat

Päivä 12 / 14.9.2012 / Winterset & Madison County, IA

Olen odottanut päivää Madison Countyn katetuilla puusilloilla kauan. Jo vuosia sitten päätin, että vielä joskus näen omin silmin Rosemanin sillan hieman haalistuneen maalipinnan vasten Iowan maalaismaiseman keltavihreitä sävyjä, Francescan talon kuistin, talon pihassa olevan korkean tuuliviirin, ympärillä olevat maissipellot ja kumpuilevat hiekkatiet. Päivä Wintersetissä ja ylipäätään Madison Countyssa: vierailu kaikilla kuudella jäljellä olevalla katetulla puusillalla - Roseman, Cutler-Donahoe, Holliwell, Imes, Cedar ja Hogback; lounas Northside Cafessa ja kävely Wintersetin keskustassa sekä päivän päätteeksi ajelu Francescan talon kautta täytti kaikki odotukset ja oli vielä jotakin enemmän. Osaisinpa kertoa edes palan siitä, mitä saimme nähdä ja kokea.

Heräsimme Wintersetissä aurinkoiseen ja lämpimään perjantaipäivään. Heinäsirkat tervehtivät meitä konsertillaan jo aamusta. Hoputin Rikua nousemaan ylös, koska odotin lähtöä silloille niin malttamattomana. Aamiaisen jälkeen olimme valmiit lähtöön, ja motellin omistaja Bill neuvoi reitin Rosemanin sillalle. Hän mainitsi ensin Cedarin sillan olevan aivan lähellä, minkä toki tiesimmekin, mutta sanoin meidän menevän ensin Rosemanin sillalle - ehkä hieman liian napakasti, koska hän sanoi siihen pitävänsä asenteestani :) Rosemanin sillalta koko tarina kuitenkin alkoi Robert James Wallerin kirjassa ja Clint Eastwoodin ohjaamassa elokuvassa Bridges of Madison County, Hiljaiset sillat, joten mistäpä muualta olisimme päivämme aloittaneet.

Autossa soi elokuvan tunnusmusiikki Doe Eyes, ja kääntyessämme valtatieltä 92 pienille hiekkateille hymy kasvoillani ja jännitys sisimmässäni kasvoivat hetki hetkeltä. Vaikkei meillä ollutkaan vanhaa vihreää pick-upia, jo pelkkä mäkisiä, pöllyäviä hiekkateitä pitkin ajaminen korkeiden, kellertävien maissipeltojen vierellä oli elämys. Eastwood onnistui vangitsemaan elokuvaan juuri sen tunnelman, värit - kaiken, millaista Madison Countyssa on.

Ajoimme hiekkateitä hetken, tarkoituksella toiseen suuntaan Francesca Avenueta pitkin, ennen kuin menimme Rosemanin sillalle - näin saatoimme kuvitella sen noin kahden mailin matkan, jonka elokuvassa ja kirjassa Francesca ja Robert ajoivat Rosemanin sillalle tavattuaan Francescan kotipihassa. Todellisuudessa Francescan kotitalona elokuvassa ollut talo on 28 mailin päässä Rosemanin sillalta, kertoi Rosemanin sillan lahjapuodin pitäjä. Kirjan ja elokuvan vaikutus alueella näkyy tosiaan teiden nimissäkin - tuskinpa Francesca Avenue on tunnettu tuolla nimellä ennen 90-lukua.







Kyltit opastivat meidät Rosemanin sillalle, joka näytti upelta auringonpaisteessa. Tutkimme siltaa molemmista päistä, sisältä ja ulkoa sivuilta. Tälle sillalle ei saa ajaa, eikä aivan sen lähellekään. Samoin muillakin silloilla, Cedar on ainoa poikkeus. Rosemanin silta taitaa olla se vierailluin ja kuuluisin, koska sen luokse oli perustettu lahjapuotikin - en tosin tiedä milloin, koska mm. katettujen siltojen festivaali on ollut Madison Countyssa joka vuosi lokakuun toisena viikonloppuna jo kauan ennen kirjaa ja elokuvaa.






Otettuamme tarpeeksi kuvia ja yritettyäni tallentaa mieleeni tunnelman, tuoksun ja korviahuumaavan heinäsirkkojen musisoinnin ympärillämme menimme vielä käymään lahjapuodissa. Ei tarvita kovin monta arvausta sen selvittämiseksi, mikä elokuva oli meneillään pienellä ruudulla. Tarjolla olisi ollut paikallisten viinitilojen tuotteita ja tietenkin monenlaisia muistoja sillasta. Valitsin Clint Eastwoodin ja Meryl Streepin mustavalkokuvan, joka taitaa mennä vielä kehyksiin kotiin palattuamme, ja pehmeäkantisen Bridges of Madison County -kirjan. Se oli tosin niin hieno, etten hennonut lukea sitä kunnolla, vaan vain sivuja hieman raottaen, joten kävin ostamassa kovakantisen version seuraavana päivänä Wintersetin turistineuvonnasta - lukemista varten. Se tulikin luettua seuraavien päivien aikana, enkä itse asiassa ymmärrä, miksen koskaan aiemmin ole kirjaa lukenut. Oli hienoa huomata, kuinka tarkasti tietyt kohtaukset olikaan tehty kirjan mukaan ja miten nerokkaasti tarinaan oli toisaalta haettu vielä lisää draamaa filmatisoinnin yhteydessä.

Ajomme Rosemanin sillalta Wintersetin keskustaan. Rikulla oli kestämistä koko päivän kestäneessä yli-innostuneisuudessani, joka taisi olla huipussaan Northside Cafessa. (Rasittavaa muuten, ettei iPadissa ole oikeanlaista e-kirjainta.) Pysäköimme vinoparkkiin aivan Northside Cafen tuntumaan. Kahvilassa, kuten kaikissa muissakin Wintersetin keskustan liikkeissä, oli samanlainen kevyt ovi kuin elokuvassa Francescan talon kuistilla. Kahvila ei tietenkään näyttänyt enää siltä kuin elokuvassa, mutta kahvilan pitkänomainen muoto ja pitkä tiski jakkaroineen olivat ennallaan. Seuraavana päivänä kuulimme, että aiemman omistajan aikaan kahvilan seinällä oli ollut kuvia siitä, miten elokuvanteon aikaan kahvila oli palautettu takaisin 60-luvulle.




Kahvilan omistaja otti meidät iloisesti vastaan ja ohjasi meidät vapaille paikoille. Clintin jakkara, neljäs ovelta laskettuna, oli saapuessamme varattu, mutta vapautui vähän ajan päästä, ja pääsimme ottamaan kuvia. Omistaja tuli vielä kysymään, mistä olemme kotoisin. Hän kertoi samalla, että Robert Waller oli kirjoittanut suuren osan kirjasta Northside Cafen pöydässä ja oli maininnut silloiselle kahvilan omistajallekin, että aikoo sisällyttää kahvilan kirjaansa. Silloista omistajaa ei - ainakaan tuolloin - ollut asia paljoa kiinnostanut. Ei varmaankaan kirjailija itsekään osannut unelmoidakaan tällaista jättimenestystä kirjastaan.




Riku söi gumboa ja minä valitsin pienen Caesar-salaatin. Laskunmaksun jälkeen otimme vielä pari kuvaa, kiitimme omistajaa ja lähdimme kohti turistineuvontaa. Siellä meitä opastanut mies oli asunut kaupungissa kuvausten aikaan ja neuvoi kuvauspaikkoja. Hän kertoi myös, että hän oli nähnyt Clint Eastwoodin aika ajoin kaupungin kaduilla juttelemassa ihmisten kanssa, Meryl Street oli puolestaan vain tehnyt työnsä ja muutoin pysytellyt poissa näkyvistä.

Ostettuani pinon siltapostikortteja ja postikortteja Francescan talosta, ja katsottuamme elokuvasta sen osan, jossa Robert on kahvilassa ja Francesca ja Robert tapaavat Holliwellin sillalla (yllättäen myös turistineuvonnassa näytettiin tätä elokuvaa;), kävimme katsomassa korttelin päässä aluetta, jolla mm. elokuvan lopun sadekohtaus oli kuvattu. Turistineuvonnassa oli kokoelma valokuvia elokuvasta, mutta valitettavasti niistä ei ollut kopioita, joita olisi voinut ostaa. Anteeksi kaikista copyright-loukkauksista, mutta tässä ne ovat:







Kävelimme sitten vielä Northside Cafen edustalle ottamaan ulkokuvan, kun viereisen liikkeen parturi tuli kadulle ja sanoi voivansa ottaa meistä kuvan - kuinka ystävällistä! Kyseinen kuva on Rikun blogitekstissä. Aloin tietysti kysellä mieheltä, oliko hän ollut Wintersetissä kuvausten aikaan, ja hän sanoikin tehneensä kuvausryhmälle 65 (tai 67) hiustenleikkuuta! Kaikille muille miehille, paitsi Eastwoodille, jolla oli oma parturi. Mukava mies, ja kertonee tosiaan jotakin tämän kaupungin hengestä, että vanhempi herrasmies tuli asioikseen ottamaan meistä kuvan.

Kävimme vielä kangaskaupassa ennen lähtöämme keskustasta ja ajoimme Holliwellin sillalle Wintersetin puistossa olevan Cutler-Donahoen sillan kautta. Olin ilmeisesti liian innoissani Holliwellin sillalle menosta, koska en muistanutkaan käydä kivisen sillan luona - paikassa, jossa oli kuvattu kohtaus, jossa Francesca ja Robert olivat viettämässä päivää poissa Wintersetistä (vaikka paikka oikeasti olikin Wintersetissä).




Doe Eyes soi jälleen, ja ajoimme Holliwellin sillalle. Yllätyksekseni sillan päädyt olivatkin punaiset eivätkä valkoiset, kuten elokuvassa. Mietinkin, kuvattiinko kohtaus todella Holliwellin sillalla kuten elokuvassa puhuttiin, vai esim. Cedarin sillalla, kuten kirjassa oli. Kuvien ottamista häiritsivät suurikokoiset pistiäiset ja syöksähtelevät heinäsirkat. Saimme viettää sillalla muutaman tovin kahdestaan (hyönteisiä lukuun ottamatta), kun maltoimme odottaa hetken - emme suinkaan olleet ainoat siltakierroksella olijat.




Holliwellin sillalta jatkoimme Imesin sillalle:




Olin ajatellut, ettei meidän välttämättä tarvitsisi käydä kaikilla silloilla, mutta käytyämme neljällä sillalla teki mieli käydä vielä viimeisellä kahdellakin. Ajoimme siis ensin Cedarin sillalle ja viimeiseksi Hogbackin sillalle. Hogbackin sillalla oli vieraskirjakin.













Seuraavaksi ajoimme Francescan talolle. Taloa ympäröivä pihapiiri oli aidattu, joten jouduimme ihastelemaan taloa melko kaukaa. Julkisivu oli kohtalaisessa kunnossa (palovauriot toki nähtävissä) ja tuuliviirikin oli paikallaan pihapiirissä, mutta minun ja monen muun romantiikannälkäisen harmiksi Francescan talo kärsi sisältä ja ilmeisesti rakenteista mittavat vahingot tuhopoltossa muutamia vuosia sitten, eikä taloa ole sen jälkeen kunnostettu.







Seuraavana päivänä Wintersetin keskustan katumyyjäisissä saimme kuulla tarinan siitä, kuinka talo oli löytynyt: kuvausryhmä oli jo luopunut toivosta löytääkseen kuvauspaikan ja oli matkalla Des Moinesiin helikopterilla - lavasteet oli tarkoitus rakentaa Kaliforniaan - kun he näkivät talon, josta tuli Francescan talo. Kyseinen talo oli tuolloin asumaton, haisunäätien ja opossumien valtaama, ja kuvausryhmä soitti kuulemma kovalla rockia saadakseen eläimet häädettyä. Talo kunnostettiin 60-luvun asuun. Keittiö- ja kylpyhuonekohtausten kuvaamisessa oli oma vaivansa, koska taloon ei ollut vesijohtoja. Kuvausten päätyttyä kaikki elokuvalavasteet jätettiin paikalleen, ja talo toimi suosittuna turistikohteena tuhopolttoon asti. Talo on edelleen yksityisomistuksessa ja oli ilmeisesti myös kuvausten ajan, eli kuvausryhmä vain vuokrasi sen käyttöönsä.

Lähdimme ajamaan Francescan talolta vasemmalle, kumpuilevaa hiekkatietä pitkin, ja niin päivä Madison Countyn hiljaisilla silloilla oli päätöksessään. Ajoimme Des Moinesiin illalliselle ja vietimme loppuillan motellilla. Winterset jäi taakse seuraavana päivänä haikeissa tunnelmissa: en olisi millään malttanut lähteä, mutta toisaalta ei Robert Kincaidkaan olisi halunnut lähteä Francesca Johnsonin luota, ja silti hänen piti.




Monta iloista ja mieliinpainuvaa päivää on vielä edessä, mutten edes odota, että mikään tällä matkalla tai välttämättä vuosiin tämän matkan jälkeenkään toisi minulle niitä onnellisuuden, ilon ja haikeuden tuntemuksia, joita tämä päivä toi. Kyse ei ole vain elokuvasta, eikä koskettavasta rakkaustarinasta, vaan siitä, mistä elämässä on kyse. Olla onnellinen, tuoda onnellisuutta läheisilleen ja silti elää niissä realiteeteissa, mitkä osin itse ja osin ympäristö on rakentanut ja muokannut. Ja ehkä aika ajoin tarkastella uudelleen, voiko realiteeteille tehdä jotain, jotta voisi olla vielä onnellisempi ja tehdä muut vielä onnellisemmiksi.
-Liisa

- Posted using BlogPress from my iPad

9/18/2012

Driving through the Great Plains - days 11-14

Day 11 / 9/13/2012 / Chicago, IL - Aurora, IL - Winterset, IA

Thursday morning it was time get back on the road. Since Yellowstone was getting closer, it was important to get the last hiking equipment. We had found out that there is an outdoor store called REI just outside Chicago on our route and we decided to stop there. The store was great, the employees knew their stuff, and I got great service and ended up buying hiking shoes, socks, pants, and a shirt. First time on our trip I bought more stuff than Liisa, which she keeps reminding me. After REI we also stopped to a premium outlet mall where things returned to normal and Liisa left the mall with more stuff than I did.

Our first plan was to drive to a campground but since the next day was going to be one of Liisa's most important days of the trip, a day in Madison County, we decided to drive all the way to Madison County. We called the motel that we had reserved for the next day, Super 8, and the owner, Bill, was kind enough to organize a room for us already the night before and wait for us until we got there. On the drive there we saw some amazing colors as the sky was the reddest we've ever seen.




Day 12 / 9/14/2012 / Winterset & Madison County, IA

The day in Madison County was, like I mentioned before, very important to Liisa and luckily the day couldn't have better. The sun was shining the whole day and it was warm but not too hot. We saw all the covered bridges that are famous in the area and saw all the important locations from the movie Bridges of Madison County. The movie was one of the major reasons why we went there as it is one of Liisa's all time favorite movies.




We also met a lot of locals who had been there during the filming of the movie and they had interesting little stories to tell about the film or the locations. The town of Winterset, where the movie takes place, is a great town and it's just the kind of small town where everybody is really nice and friendly. For example when I was taking a picture of Liisa in front of a barber shop, the barber came out just to offer to take a picture of both of us. He also told that he did all the haircuts for the movie, except for Clint Eastwood, who had his own hairstylist, 65 or 67, in total.




The area around the town is also great. It is a very beautiful area with hills and rivers and small country roads. Liisa was really excited about everything and had a great day and I wasn't too bored either, in fact I had a really nice day too.




In the evening was my highlight of the day, it was the second Man vs. Food stop of our trip. We went to the closest city, Des Moines, where there were two places to choose from: High Life Lounge and Jethro's BBQ. We chose the latter as we had problems finding the other place.

Unfortunately Jethro's was a little disappointing, Brisket Liisa had was a little cold and my food, I had a combo plate with pretty much every meat they had to offer, was ok but nothing compared to Dinosaur BBQ. Maybe I should have tried the Adam Emmenecker Challenge.

Day 13 / 9/15/2012 / Winterset, IA - Omaha, NE - Gretna, NE

From Winterset we wanted to take a smaller road and chose highway 92 west. It was a great choice as the sceneries were great and we got a totally different feel to the area than we would have on an interstate.












We stopped in Omaha to have a late lunch and take a quick look around. We met very friendly people at the tourist office who hoped we would have spent more time there. We wanted to be early at the campground so we continued forward after a walk at the Old Market area.

As we were in no hurry we kept the drive pretty short that day and for the first time on our trip we were in our campground when it was still light and I took advantage of that and went for a run. Although it was a short run, about 3-3,5 miles, it felt good after mostly sitting in a car for the past two weeks, of course we have done a lot of walking but still it was nice to go running. After the exercise we had a movie night in our tent and watched Safe House, which was a good action movie.

KOA West Omaha / Lincoln has been the best campground this far because of its good facilities. It was also KOA Value Kard Appreciation Weekend, so there were free activities and food available.

Day 14 / 9/16/2012 / Gretna, NE - Minden, NE - North Platte, NE

On Sunday we had a great drive. We first drove Interstate 80 but left it because we had heard good things about Pioneer Village in Minden, Nebraska. It has a lot of historic items from old cars to saddles and toys to old tools. Unfortunately when we got to Minden we found out that it was already closed for the day and it was only 5 pm.

We didn't want to go back to the interstate and wanted to try another smaller road, this time route 6 west from Minden and then 83/23 north to North Platte. Again this was a great decision and we saw some great sceneries in the prairies and a lot of very small towns, I mean very small. Some we passed even before we realized it was a town.
















We reached North Platte in the evening before sunset and were ready to relax in the motel room. We checked the room and what we found changed our plans. We found a bed bug. When we complained about it, the receptionist or the owner changed from nice to really rude. She didn't even offer us another room so we left the motel. We checked a few of the close by hotels and motels but they were too expensive and we decided to just sleep in our car. So we spend a night in the Walmart parking lot next to the RVs and trucks. Everything went well and we actually slept pretty well.
-Riku

- Posted using BlogPress from my iPad